— Oikeinko te olette tosissanne ajatellut minua? — hymähti Stavrogin vihaisesti.
— Miksi te hymyilette? Vieläpä niin vihamielisesti? Älkää säikytelkö minua. Olen nyt kuten lapsi, minut voi jo pelkkä tuollainen hymähdyskin säikyttää aivan; kuoliaaksi. Kuulkaahan, minä en näytä teitä kenellekään, se on välttämätöntä. Hän on olemassa, mutta kukaan ei ole häntä nähnyt, hän pysyttelee salassa. Ja tiedättekö, ehkä voisi näyttääkin jollekulle yhdelle sadastatuhannesta. Silloin leviää kohta ympäri maan: »Näimme, näimme.» Näkiväthän kaikki omin silmin, miten Ivan Filippovitš,[10] heidän herransa ja sebaotinsa, otettiin ylös taivaisiin vaunuineen kaiken kansan nähden, »omilla silmillään» vakuutti jokainen nähneensä. Te ette ole Ivan Filippovitš, te olette kaunokainen, ylpeä kuin jumala, ette etsi omaanne, päätänne ympäröi uhrautuvaisuuden sädekehä, te tahdotte olla »tuntematon». Legenda on pääasia! Te voitatte heidät puolellenne, voitatte katseellanne. Uuden totuuden tuoja, »joka välttää julkisuutta». Ja sillä välin me panemme toimeen pari kolme Salomonin tuomiota. Meillähän on ryhmämme, »viisikkomme», — sanomalehtiä ei tarvita! Jos suostumme kymmenen tuhannen joukosta vaikkapa vain yhteen ainoaan anomukseen, niin silloin jokainen jättää anomuksen. Jokaisen kyläkunnan jokainen talonpoika äkkää, että jossakin on puu ja siinä kolo, johon voi anomuksensa jättää. Vaikeroiden alkaa kansa valitella: »Uusi, oikeamielinen laki on meille tulossa», meri alkaa käydä, ja ilveilykoju luhistuu. Sitten miettimään, miten saisimme kallioperustaisen rakennelman pystyyn. Ensi kerran! Me, me yksin rupeamme rakentajiksi!
— Mielettömyyttä! — sanoi Stavrogin.
— Miksi, miksi te ette tahdo? Pelkäättekö? Senvuoksihan takerruinkin juuri teihin, koska te ette pelkää mitään. Eikö ole mielestänne viisasta? Mutta minähän olenkin toistaiseksi vielä Amerikaton Kolumbus. Voiko Kolumbus ilman Amerikkaa ollakaan viisas?
Stavrogin oli yhä vaiti. He olivat sillä välin tulleet Stavroginin portille, jonka luo he pysähtyivät.
— Kuulkaahan, — Verhovenski kumartui kuiskaamaan aivan Stavroginin korvaan, — rahattakin minä… Huomenna järjestän Marja Timofejevnan asian lopullisesti… ilman rahoja, ja jo huomenna tuon Lizaveta Nikolajevnan luoksenne. Tahdotteko Lizan… jo huomenna?
»Mutta onkohan hän tosiaankin tullut hulluksi», hymähti Stavrogin. Ovet aukenivat.
— Stavrogin, onko Amerikka jo meidän. — Verhovenski yritti vielä viimeisen kerran siepata häntä kädestä.
— Miksi? — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš ankaran totisena.
— Ei haluta, arvastahan sen! — huudahti Verhovenski mielettömän raivon puuskassa. — Te valehtelette, mitätön, irstaileva, turmeltunut herrasnulikka, en usko teitä, teillä on suden ruokahalu, totta, totta totisesti!… Ettekö ymmärrä, että laskunne on nyt jo liian suuri enkä minä voi enää luopua teistä. Ei ole koko maan päällä ketään muita kuin te. Jo ulkomailla minä keksin teidät. Keksin katsellessani teitä. Jollen olisi tarkastellut teitä nurkasta käsin, ei koko ajatus olisi pälkähtänyt päähänikään!…