— Tuskinpa se meidän aikanamme on mahdollista, — huomautti Nikolai
Vsevolodovitš samaten ilman ironiaa hitaasti ja mietteissään. —
Johanneksen ilmestyskirjassa enkeli vakuuttaa, että aikaa ei pidä enää
oleman.
— Tiedän. Siellä on oikein, selvästi ja täsmällisesti. Kun ihminen saavuttaa täydellisen onnen, niin aikaa ei tule olemaan: ei tarvita. Hyvin tosi ajatus.
— Mihinkä se aika sitten piilotetaan?
— Ei piiloteta. Aika ei ole olio, vaan idea. Järjessämme se sammuu.
— Vanhat filosofiset käsitykset, aina ja yhä samat hamasta maailman alusta asti, — murahti Stavrogin inhonsekaisen säälivästi.
— Samat, samat! Samat hamasta maailman alusta asti eikä koskaan muita! — Kirillov tarttui puheeseen, hänen katseensa kirkastui, aivan kuin »idea» olisi hänelle merkinnyt voittoa.
— Olette varmasti hyvin onnellinen, Kirillov?
— Olen. Hyvin onnellinen, — hän vastasi, aivan kuin olisi vastannut kaikkein tavallisimpaan kysymykseen.
— Mutta siitä ei vielä ole niinkään kauan, kun te olitte pahoillanne, suutuitte Liputiniin.
— Hm… en moiti enää. En tietänyt silloin vielä, että olin onnellinen.
Oletteko nähnyt lehteä, lehteä puusta?