— Olen.
— Näin äsken keltaisen, vähän vihreän, reunoista jo mätänevän. Tuulen ajama. Kun olin kymmenen vanha, minä talvella suotta suljin silmät ja kuvittelin mielessäni: vihreä lehti, siintävät suonet, ja aurinko loistaa. Avasin silmät enkä uskonut, sillä oli niin hyvä olla, ja suljin ne taas.
— Mitä tuo on olevinaan? Vertausko?
— E-ei… miksi niin? En minä vertausta, vaan ainoastaan lehden, yhden lehden. Lehti on hyvä. Kaikki on hyvin.
— Kaikkiko?
— Kaikki. Ihminen on onneton, koska hän ei tiedä, että on onnellinen, vain siksi. Siinä kaikki, kaikki! Se, joka sen saa tietää, tulee heti onnelliseksi, sinä hetkenä. Tämä anoppi kuolee, ja tyttö jää, — se on hyvä. Keksin sen äkkiä.
— Mutta jos joku kuolee nälkään, ja jos joku loukkaa tyttöä ja raiskaa hänet, — onko sekin hyvin tehty?
— On. Ja se, että joku ruhjoo päänsä tytön vuoksi, — on hyvä, ja se, että ei ruhjo, — sekin on hyvä. Kaikki on hyvin, kaikki. Kaikkien niiden on hyvä olla, jotka tietävät, että kaikki on hyvin. Jos he tietäisivät, että heidän on hyvä olla, niin heidän olisi hyvä, mutta niin kauan kuin he eivät sitä tiedä, heidän ei ole hyvä. Siinä koko ajatus, kokonaan, mitään muuta ei ole.
— Milloinka te itse keksitte olevanne noin onnellinen?
— Viime viikolla, tiistaina, ei kuin keskiviikkona, sillä yö oli jo keskiviikon puolella.