— Mutta miten sitten?
— En muista, muuten. Kävelin huoneessa… samantekevää. Pysähdytin kellon, oli kahtakymmentäkolmea vailla kolme.
— Senkö merkiksi, että ajan on pysähdyttävä? Kirillov vaikeni.
— Ne ovat pahoja, — hän aloitti taas uudelleen, — koska eivät tiedä olevansa hyviä. Kun saavat tietää, niin eivät raiskaa tyttöä. Heidän on vain saatava tietää, että ovat hyviä, ja samassa silmänräpäyksessä muuttuvat hyviksi, jokainen järjestään.
— Te tiedätte sen, olette siis hyvä?
— Olen hyvä.
— Siitä olen muuten minäkin samaa mieltä, — virkkoi Stavrogin vetäen otsansa ryppyyn.
— Se, joka saa ihmiset ymmärtämään, että he ovat hyviä, tekee maailmasta lopun.
— Se, joka niin opetti, sehän ristiinnaulittiin.
— On vielä tuleva, ja hänen nimensä on ihmisjumala.