— Eräänä yönä hourailin, että te olitte tulossa tappamaan minua, ja varhain aamulla ostin tuolta tyhjäntoimittajalta, Ljamšinilta, viimeisillä rahoillani revolverin. En tahtonut jättäytyä valtoihinne. Sitten toivuin… Eihän minulla ollut ruutia eikä kuuliakaan. Siitä lähtien se on ollut tuolla hyllyllä. Odottakaapa…
Hän nousi ja aikoi avata tuuletusruudun.
— Miksi, miksi heittäisitte sen menemään? — Nikolai Vsevolodovitš esti hänet siitä, — Sehän maksaa rahaa, ja huomenna ehkä aletaan huhuilla, että Šatovin ikkunain alla vetelehtii revolvereja. Pankaa ase paikoilleen, kas niin, ja istukaa. Sanokaa mieluummin, miksi te aivan kuin katuisitte sitä, että rohkenitte ajatella minun tulevan teitä tappamaan? En minä tullut tänne sopiakseni kanssanne, vaan ainoastaan keskustellakseni muutamista välttämättömistä asioista. Sanokaa minulle ensinnäkin, ettehän te lyönyt minua sen vuoksi, että minulla ja teidän vaimollanne oli ollut keskenämme suhde?
— Tiedätte hyvin itsekin, etten sitä tehnyt siksi, — Šatov loi taas silmänsä maahan.
— Ette kai myöskään sen vuoksi, että olitte kuullut tuon typerän juorun
Darja Pavlovnasta ja minusta.
— En, en. En tietenkään! Eikö mitä! Sisarenihan kertoi minulle jo alussa…-—Šatov tuskin vastasi kärsimättömästi ja heikosti polkaisten jalallaan maahan varmemmaksi vakuudeksi.
— Siis minä arvasin ja te arvasitte oikein, — Stavrogin jatkoi rauhallisesti, — olette oikeassa: Marja Timofejevna Lebjadkina on minun laillinen, Pietarissa noin neljä vuotta sitten vihitty vaimoni. Hänen vuokseenhan te kai minua löitte, eikö niin?
Šatov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneen näköisenä.
— Arvasin enkä uskonut todeksi, — hän virkahti lopuksi omituisesti
Stavroginiin tuijottaen.
— Ja löitte?