Šatov karahti punaiseksi ja alkoi sopertaa aivan järjettömästi:
— Teidän lankeemuksenne… valheen vuoksi. En minä tullut rangaistakseni teitä. Kun lähestyin teitä, en vielä tietänyt, että lyön… Sen vuoksihan minä, koska olette merkinnyt elämässäni niin paljon… Minä…
— Ymmärrän, ymmärrän. Säästäkää sananne. Säälin teitä, olette kuumeessa. Asiani olisi tärkeä.
— Olen liian kauan odottanut teitä, — Šatov alkoi äkkiä väristä ja yritti nousta paikoiltaan. — Puhukaa asianne… minä sanon sitten myös omani…
Hän istuutui.
— Tämä koskee jotakin aivan toista, — aloitti Nikolai Vsevolodovitš tarkastellen häntä uteliaana. — Eräiden olosuhteiden vuoksi minun oli valittava tämä hetki voidakseni tulla ilmoittamaan teille ja varoittamaan teitä, sillä teidät ehkä piakkoin murhataan.
Šatov katsahti häneen kuten mielipuoli.
— Tiedän, että minua voi uhata vaara, — hän sanoi tyynesti, — mutta miten te, te olette saanut sen tietää, sitä en ymmärrä.
— Minä olen myös heikäläinen samaten kuin tekin, olen samanlaisen järjestön jäsen kuin tekin.
— Te… te järjestön jäsen?