Šatovin suu vääntyi omituisesti, kun hän kuuli sellaisen kysymyksen lausuttuna aivan jokapäiväisellä äänellä.
— Jos olisinkin urkkija, niin kenelle ilmiantaisin? — hän sanoi, vihamielisesti vastaamatta suoraan tehtyyn kysymykseen. — Ei, jättäkää minut rauhaan, piru minut periköön! — hän huudahti palaten äkkiä takaisin ajatukseen, joka häntä oli niin järkyttänyt ja jonka vaikutus oli eittämättömästi voimakkaampi kuin tuo tieto häntä itseään kohtaavasta vaarasta. — Te, te Stavrogin, kuinka te saatoitte sekaantua niin häpeälliseen, alhaisen lakeijamaiseen järjettömyyteen! Te heidän järjestönsä jäsen! Sekö oli Nikolai Stavroginin sankarityö! — hän huudahti epätoivoisesti.
Hän oikein löi yhteen kämmenensä, aivan kuin ei mikään olisi hänelle ollut katkerampaa ja surullisempaa kuin tämä tieto.
— Suokaa anteeksi, — virkahti Nikolai Vsevolodovitš todennäköisesti hämmästyneenä, — mutta te taidattekin katsoa minuun kuten johonkin aurinkoon, ja itseänne te kai pidätte vain jonakin itikkana minuun verraten. Huomasin sen jo Amerikasta lähettämästänne kirjeestä.
— Te… te ette tiedä… Ah, jättäkäämme koko juttu, kokonaan, sikäli kuin se koskee minua! — huomautti Šatov jyrkästi. — Jos voitte sanoa jotakin selvitykseksi itsestänne, niin sanokaa… Vastaukseksi kysymykseeni! — hän toisti aivan kuin kuumeissaan.
— Mielihyvin. Kysyitte: miten saatoin joutua tuon ryövärijoukon pesään? Sen jälkeen, mitä olen teille ilmaissut, olen suorastaan velvollinenkin olemaan avomielinen kaikkeen siihen nähden, mikä koskee tätä asiata. Katsokaas, sanan ahtaammassa merkityksessä en ollenkaan kuulu koko järjestöön, en ole koskaan kuulunutkaan, ja minulla on siis suurempi oikeus kuin teillä jättää heidät, koska en ole ollutkaan heidän liittolaisensa. Päinvastoin jo heti alusta alkaen ilmoitin, etten ole heidän toverinsa, ja jos sattumalta joskus tulinkin heitä auttaneeksi, niin tein sen vain kuten ainakin tyhjäntoimittaja, joka joskus tulee sattumalta tehneeksi jotakin. Osittain olin apuna silloin, kun liiton toiminta järjestettiin uuden suunnitelman mukaisesti, enkä ole tehnyt muuta mitään. Mutta tämä on alkanut heidän ajatuksiansa siinä määrin askarruttaa, että he ovat vakavasti päättäneet olla päästämättä minua enää käsistään, koska se voisi käydä heille vaaralliseksi, ja senvuoksi minäkin lienen tuomittu kuolemaan.
— Oo, niillä pitää tietenkin aina olla kuolemantuomioita ennakkolistoilla, sineteillä varustetuilla paperiarkeilla, jotka ovat kolmen ja puolen henkilön allekirjoittamat. Ja luuletteko, että he uskaltaisivat!
— Osittain olette oikeassa, osittain ette, — jatkoi Stavrogin yhtä rauhallisena, melkeinpä veltosti. — Ei ole epäilystäkään, että tässä on mielikuvitukselle annettu liiankin paljon valtaa, kuten aina tällaisissa tapauksissa. Ryhmäkunta yliarvioi aina kasvunsa ja merkityksensä, uskokaa tai älkää, mutta mielestäni heitä ei oikeastaan olekaan muita kuin Pjotr Verhovenski, ja hänkin on liian hyvä mies, koskapa pitää itseänsä vain järjestön asiamiehenä. Itse perusajatus ei sentään liene muuten muita tämäntapaisia järjettömämpi. Heillä on suhteita Internationaleen. He ovat osanneet hankkia ovelasti asiamiehiä Venäjältä, ovatpa löytäneet siihen tarkoitukseen erään hyvin omituisen keinonkin… mutta tietenkin tämä kaikki on vain — teoriaa. Mitä taas tulee heidän aikomuksiinsa täällä, niin onhan Venäjän järjestön toiminta aina ollut siinä määrin pimeätä ja aina niin edeltäkäsin arvaamatonta, että meillä voi hyvin odottaa pantavaksi toimeen minkälaisia kokeiluja hyvänsä. Muistakaa, että Verhovenski on itsepintainen mies.
—- Se lude, moukka, typerys, joka ei ymmärrä Venäjästä tuon taivaallista! — huudahti Šatov kiukustuneena.
— Te tunnette hänet huonosti. Totta on, että heistä kukaan ei tunne
Venäjää, mutta emmehän me itsekään ymmärrä sitä paljoa enemmän. Mutta
Verhovenski on haaveilija.