— Verhovenskiko — haaveilija?
— Aivan niin. Hänessäkin on kohta, jonka yli astuttuaan hän ei enää ole narri, vaan — melkeinpä mielipuoli. Pyytäisin teitä muistelemaan muuatta omaa lausumaanne: »Tiedättekö, miten paljon yksi ainoa ihminen voi saada aikaan!» Älkää naurako, hän voi kuin voikin laukaista. He ovat varmoja siitä, että minä olen myös urkkija. Kaikki he, osaamatta itse ajaa asiaa, ovat aina kärkkäitä syyttämään toisia urkkimisesta.
— Mutta ettehän te pelkää?
— E-en… En minä pahastikaan pelkää… Mutta teidän laitanne on toinen. Varoitin teitä, on hyvä, että tiedätte tämän kaiken varalta. Ei pidä loukkaantua siitä, että vaara uhkaa typerien taholta. Nyt ei ole kysymys heidän järjestään. Heidän kätensä on kohonnut sellaistenkin päänmenoksi, joita ei voi edes verrata meihin. Mutta, kello on neljänneksen yli kahdentoista, — hän katsahti kelloonsa ja nousi tuolilta. — Tahtoisin vielä kysyä teiltä jotakin, jolla ei ole mitään yhteyttä edellisen kanssa.
— Jumalan tähden! — huudahti Šatov ja hypähti paikoiltaan.
— Mitä tarkoitatte? — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen kysyväisesti.
— Kysykää, kysykää Jumalan nimessä, — toisti Šatov sanomattoman hermostuneesti, — mutta ehdolla, että minäkin saan sitten kysyä teiltä jotakin. Rukoilen, suostukaa… en saata… kysykää!
Stavrogin odotti hetken ja alkoi:
— Olen kuullut, että teillä on ollut vaikutusvaltaa Marja Timofejevnaan ja että hän mielellään näkee teidät luonaan ja kuuntelee puhettanne. Onko tämä totta?
— Kyllä… hän kuuntelee, — Šatov tuli hämilleen.