— Olen aikonut näinä päivinä saattaa kaupungissamme julkisuuteen tiedon, että olen hänen kanssaan laillisesti avioliitossa.
— Onko se mahdollista? — kuiskasi Šatov aivan kauhuissaan.
— Mitä tahdotte sillä sanoa? Eihän siinä pitäisi olla mitään vaikeuksia. Todistajathan ovat täällä. Sehän tapahtui silloin Pietarissa rauhallisesti, laillisessa järjestyksessä, ja syynä siihen, että asia ei ole päässyt ennemmin julkisuuteen, on ollut vain se, että kaksi ainoata todistajaa, Kirillov ja Pjotr Verhovenski, sekä lisäksi vielä Lebjadkin, jota minun on nyt siis kunnia pitää sukulaisenani, antoivat kunniasanansa olla asiasta puhumatta.
— Enhän minä sitä… Te puhutte niin rauhallisesti… mutta jatkakaa!
Kuulkaahan, eihän teitä ole väkisin pakotettu tähän avioliittoon, eihän?
— Ei, ei minua ole väkisin siihen kukaan pakottanut. — Nikolai
Vsevolodovitš hymähti Šatovin kiihkolle.
— Mutta mitä merkitsee se, mitä Marja Timofejevna puhelee lapsestaan? — puhui Šatov hätäisesti ja siirtyi nopeasti asiasta toiseen.
— Puhelee lapsestaan? Siinäpä se! Kuulen ensimmäistä kertaa. Ei hänellä ole ollut lasta eikä voikaan olla: Marja Timofejevna on — neitsyt.
— Voi! Niinhän minäkin ajattelin! Kuulkaa!
— Mikä teidän on, Šatov?
Šatov peitti kasvonsa käsillään, kääntyi poispäin, mutta samassa sieppasi taas Stavroginia lujasti harteista.