— Tiedättekö, tiedättekö edes itse, — hän huusi ääneen, — minkä vuoksi olette kaiken tämän tehnyt ja miksi otatte nyt rangaistuksen kannettavaksenne?
— Kysymyksenne on taitavasti tehty ja pilkallinen, mutta minäpä ihmetytän teitä vastaamalla, että olen melkein selvillä siitä, miksi menin silloin naimisiin ja miksi otan nyt »rangaistuksen kannettavakseni», kuten sanoitte.
— Jätetään se… puhumme siitä myöhemmin, odottakaa… Puhutaan pääasiasta, pääasiasta. Olen odottanut teitä kaksi vuotta.
— Todellako?
— Olen liian kauan saanut odottaa, olen lakkaamatta ajatellut teitä.
Olette ainoa ihminen, joka voisi… Kirjoitinhan jo Amerikasta teille.
— Muistan hyvin pitkän kirjeenne.
— Liian pitkän luettavaksi, niinkö? Olen samaa mieltä. Kuusi postipaperiarkkia. Olkaa vaiti, vaiti! Sanokaa: voisitteko suoda minulle vielä kymmenen minuuttia, mutta aivan nyt heti, heti… Olen liian kauan teitä odottanut!
— Olkaa hyvä, puolisen tuntia, mutta jos suinkin mahdollista, ei ainakaan enempää.
— Mutta vain ehdolla, — Šatov kiivastui, — että muutatte äänilajianne. Kuuletteko, vaadin, vaikka minun pitäisikin rukoilla… Ymmärrättekö, mitä merkitsee vaatia silloin, kun pitäisi rukoilla?
— Ymmärrän. Siten te pääsette kaiken tavallisen yläpuolelle, ylevämpien tarkoitusperien nimessä. — Nikolai Vsevolodovitš naurahti tuskin huomattavasti. — Surukseni huomaan myös, että olette kuumeessa.