— Pyydän arvonantoa, vaadin sitä, — huusi Šatov, — en omaa persoonaani kohtaan, — piru sen periköön, — vaan jotakin muuta kohtaan ja vain sen ajan, vain sen ajan, kun nämä muutamat sanat… kun me, kaksi olentoa, yhdymme äärettömyydessä… ja viimeisen kerran tässä maailmassa. Jättäkää ironianne ja olkaa vain ihminen! Puhukaa edes kerran eläessänne ihmisäänellä. En minä itseäni varten, vaan teidän itsenne vuoksi. Ettekö ymmärrä, että teidän on suotava minulle anteeksi tuo isku, jonka saitte vasten kasvojanne, jo yksistään sen vuoksi, että se sai teidät huomaamaan voimanne äärettömyyden… Te hymyilette taas tuota yliolkaista maailmanmiehen hymyänne. Voi, milloin te ymmärrätte minut! Pois herraskaisuus! Ymmärtäkää toki, että vaadin sitä, vaadin, sillä muuten en voi puhua, en rupea puhumaan millään ehdolla!
Hän oli aivan suunniltaan ja puhui melkeinpä houraillen. Nikolai
Vsevolodovitš rypisti kulmiansa ja näytti käyvän varovaisemmaksi.
— Jos kerran olen luvannut jäädä luoksenne puoleksi tunniksi, — varmasti ja totisena hän virkkoi, — vaikka aikani onkin kallista, niin saatte uskoa, että aion mielenkiintoisen tarkkaavaisesti kuunnella teitä… ja… ja olen varma siitä, että saan kuulla paljon uutta.
Hän istahti tuolille.
— Istukaa! — huudahti Šatov ja istuutui itse samassa.
— Sallikaa minun kuitenkin huomauttaa, — Stavrogin mainitsi vielä kerran, — että tein teille kysymyksen, joka koski Marja Timofejevnaa, ja se oli ainakin hänen kannaltaan tärkeä…
— No, — Šatov rypisti otsaansa kuten ihminen, jonka puhe keskeytetään silloin, kun se on tärkeimmällä kohdallaan ja joka, vaikka hän katseleekin teitä suoraan silmiin, ei vielä edes tajua kysymystänne.
— Ettekä te antanut minun lopettaa, — täydensi Nikolai Vsevolodovitš hymähtäen puheensa.
— Sehän on joutavaa, ehtiihän siitä jälkeenkinpäin! — Šatov viittasi halveksuvasti kädellään käsitettyään moitteen syyn ja käänsi keskustelun suoraan pääasiaan.