— Tiedättekö, — hän aloitti melkein julmalla äänellä istuen eteenpäin kumartuneena tuolillaan, katse hehkuvana ja oikean käden etusormi ylös kohotettuna (itse hän ei sitä varmastikaan huomannut), — tiedättekö, mikä on ainoa »jumalankantaja»-kansa maailmassa, ainoa, joka tulee uudistamaan ja pelastamaan maailman uuden jumalan nimessä ja jolle yksin ovat annetut elämän ja uuden, elävän sanan avaimet… Tiedättekö, mikä on se kansa ja mikä sen kansan nimi?
— Teidän puhetavastanne ei käy muuta päättäminen kuin — ja mitä pikemmin, sitä parempi, että se on Venäjän kansa…
— Ja te nauratte taaskin, voi tätä sukukuntaa! — Šatov kiivastui taas.
— Rauhoittukaa, pyydän. Odotin päinvastoin jotakin juuri tämäntapaista.
— Odotitte jotakin tämäntapaista? Ettekö tunne näitä sanoja?
— Tunnenpa hyvinkin. Käsitän hyvin, mihin te viittaatte. Koko tuo äskeinen puheenne ja tuo mainintanne »jumalankantaja»-kansasta on vain yhteenveto siitä keskustelusta, joka meillä oli runsaasti kaksi vuotta sitten ulkomailla, vähän ennen Amerikkaan-lähtöänne… Ainakin sikäli kuin jaksan muistaa.
— Koko tuo lausuma oli teidän eikä minun. Ne olivat teidän sanojanne eikä vain »yhteenveto» keskustelustamme. »Meidän keskusteluamme» ei oikeastaan ole ollutkaan. Oli vain opettaja, joka innostuneesti julisti suuria sanoja, ja oli oppilas joka heräsi kuolleista. Minä olen — oppilas, ja te — opettaja.
— Mutta jos muistan oikein, tehän juuri nämä sanat kuultuanne liityitte tuohon järjestöön ja vasta sitten matkustitte Amerikkaan.
— Niin, ja sitten kirjoitin teille siitä Amerikasta; kirjoitin teille kaikesta. Enhän mitenkään voinut heti päästä irti kaikesta siitä, mihin olin jo lapsena kiinnikasvanut. Mihin olisivat joutuneet haaveiden! riemut ja vihani kyynelet… On vaikeata vaihtaa jumalia. En uskonut teitä silloin, sillä en tahtonut uskoa, ja tartuin vielä viimeisen kerran tuohon törkykloaakkiin… Mutta siemen oli jo kylvetty, ja se alkoi itää. Sanokaa oikein todella, sanokaa rehellisesti, ettekö lukenut Amerikan-kirjettäni — loppuun? Ehkä ette lukenut sitä ollenkaan?
— Luin siitä kolme sivua, kaksi ensimmäistä ja viimeisen, ja sitäpaitsi silmäilin jonkin verran sitäkin, mikä jäi väliin. Muuten, tarkoitukseni oli kyllä…