— Oi voi, yhdentekevää, jättäkäämme se, piru vieköön! — Šatov viittasi kädellään. — Jos te nyt kiellätte sen, mitä silloin sanoitte kansasta, niin miten te silloinkaan saatoitte sanoa ne sanat? … Kas, sehän se painaa minua nyt…
— Enhän minä milloinkaan laskenut kanssanne leikkiä. Yrittäessäni vakuuttaa teille jotakin minä ehkä etupäässä vain vahvistinkin omaa uskoani, — virkahti Stavrogin salaperäisesti.
— Ette laskenut leikkiä! Amerikassa minä makasin kolme kuukautta oljilla erään onnettoman parissa, jolta myös sain tietää, että samoihin aikoihin, kun te istutitte minuun uskoa Jumalaan ja isänmaahan, te aivan samoihin aikoihin, ehkäpä aivan samoina päivinäkin, myrkytitte tuon onnettoman maniaakin sydämen, tuon Kirillovin… valoitte hänen mieleensä myrkkyä… Te vahvistitte hänessä valhetta ja jumalanpilkkaa sekä veitte hänet mielipuolisuuden rajoille… Menkää ja katselkaa häntä hieman… hän on teidän työtänne… Mutta tehän taisitte jo nähdä hänet.
— Ensinnäkin pyydän huomauttaa, että Kirillov itse hetki sitten sanoi minulle olevansa »täysin onnellinen ja hyvä». Olettamuksenne, että kaikki tuo tapahtui melkein yksiin aikoihin, on miltei oikea, mutta merkitseekö se sitten jotakin? Toistan vielä kerran, en ole teitä kumpaistakaan pettänyt.
— Oletteko ateisti? Oletteko ateisti nyt?
— Olen.
— Mutta silloin?
— Aivan samoin kuin silloinkin.
— En minä keskustelun alussa itseäni kohtaan pyytänyt arvonantoa. Teidän järjellänne teidän olisi pitänyt se ymmärtää, — murahti Šatov vihaisesti.
— Kuullessani teidän ensimmäisen sananne minä en katkaissut puhettanne enkä lähtenyt luotanne, vaan istun yhä tässä ja aivan kuuliaisesti vastailen kysymyksiinne ja… syytöksenne. En siis ole mitenkään loukannut teitä.