— Tehän vakuutatte aina, että olemme ajan ja paikan ulkopuolella.

— Vaiti! — huudahti Šatov samassa, — olen typerä ja kömpelö, häipyköön nimeni naurettavuuteen! Saanko vielä kerran toistaa teille teidän pääajatuksenne… Vain kymmenisen riviä, vain yhteenvedon.

— Tehkää se, jos tyydytte vain yhteenvetoon…

Stavrogin aikoi katsahtaa kelloansa, mutta pidättyi kuitenkin.

Šatov vaipui taas tuoliinsa. Olipa jo vähällä taas kohottaa etusormensakin.

— Ei mikään kansa, — hän aloitti, aivan kuin kirjasta lukien ja katsoen koko ajan julmana Stavroginiin, — ei ainoakaan kansa ole vielä koskaan rohjennut rakentaa olemassaoloansa pelkästään tieteen ja järjen perustalle; historia ei tunne sellaista tapausta, ja jos jokin kansa joskus onkin hetkeksi sellaiseen erehtynyt, se on tehnyt sen typeryyttään. Sosialismi ei voi perusolemukseltaan olla muuta kuin ateismia, sillä sehän on jo aakkosissaan julistanut olevansa ateistinen muodostuma, joka tahtoo nojautua yksinomaan tieteeseen ja järkeen. Mutta järjellä ja tieteellä on kansojen elämässä aina ollut, jo maailman alusta alkaen, vain toisarvoinen, palveleva tehtävä. Ja niin tulee myös olemaan maailman loppuun asti. Kansoja muodostava ja niitä liikkeellepaneva voima on jokin aivan toinen, jokin pakottava ja hallitseva, voima, jonka alkuperä on tuntematon ja selittämätön. Tämä voima on tyydyttämätöntä pyrkimystä johonkin päämäärään, samalla kuin se kuitenkin torjuu luotaan päämääränsä. Tämä voima on jatkuvaa ja lannistumatonta oman olemistahdon toteuttamista ja kuoleman kieltämistä. Se on, kuten sanassa sanotaan, »ikuisesti virtaavan elämänveden» henki, jonka ehtymisestä Ilmestyskirja uhkaavasti puhuu. Se on esteettinen perusvietti, kuten sanovat filosofit, tai siveellinen perusvietti, kuten he myös sitä nimittävät tai »jumalanetsintää», kuten sanon yksinkertaisesti minä. Kaikki ne kansanliikkeet, jotka ovat syntyneet kansojen olemassaolon eri ajankohtina, ovat olleet vain Jumalan kaipuuta, oman Jumalan, välttämättä juuri oman Jumalan etsimistä, Jumalan, johon voisi uskoa kuten ainakin ainoaan totiseen Jumalaan. Jumala on kunkin kansan synteettinen henkilöitymä, joka ulottuu kansan syntymähetkestä aina sen kuolemaan. Ei ole vielä koskaan ollut kaikilla eikä edes monella kansalla yhtä yhteistä Jumalaa, vaan kullakin kansalla on ollut aina oma erikoinen Jumalansa. Kun jumalat ovat alkaneet käydä yhteisiksi, se on aina tietänyt kansallisuuksien häviötä. Kun jumalat käyvät yhteisiksi, niin ne kuolevat, ja samalla kuolee myös usko niihin sekä vähitellen myös koko kansa. Mitä voimakkaampi on kansa, sitä erikoisempi on myös sen kansan jumala. Ei vielä koskaan ole ollut uskonnotonta kansaa, s.o. kansaa, jolla ei olisi omaa käsitystänsä hyvästä ja pahasta. Kullakin kansalla on oma erikoinen käsityksensä hyvästä ja pahasta, oma hyvänsä ja oma pahansa. Kun useilla kansoilla käsitys hyvästä ja pahasta käy yhteiseksi, silloin kansat kuolevat, ja samalla myös käsitys hyvän ja pahan erosta hämärtyy ja häviää. Järki ei ole vielä koskaan kyennyt määrittelemään hyvää eikä pahaa edes osapuilleen, ei edes erottamaan hyvää pahasta. Päinvastoin se on ne säälittävän alhaisella tavalla sekoittanut toisiinsa. Ja tiede on ratkaissut probleeman nyrkkivoimin. Tällaista määrittelyä on harrastanut aivan erikoisesti puolitiede, ihmiskunnan kauhein vitsaus, joka on pahempi kuin sota, nälkä ja rutto ja jota on ilmennyt vasta tällä vuosisadalla. Puolitiede on despootti, jollaista ei vielä näihin aikoihin asti ole ollut toista olemassa, despootti, jolla on omat uhripappinsa ja orjansa, despootti, jota kaikki ovat palvoneet rakkauden ja näihin asti käsittämättömän taikauskoisen pelon tuntein ja jonka suosiota itse tiedekin pelkää ja häpeällisesti kosiskelee. Kaikki nämä ovat teidän sanojanne, Stavrogin, kaikki muut paitsi tuo, mitä sanoin puolitieteestä. Ne ovat minun sanojani, sillä olenhan itse — puolitiede, ja siitä syystä erikoisesti sitä vihaan. Mikä koskee taas teidän ajatuksianne ja sanojanne, niissä en ole muuttanut yhtään ainoata sanaa.

— En usko, että ette olisi muuttanut, — huomautti Stavrogin varovaisesti. — Te olette innostuneena vastaanottanut sanani ja innoissanne hieman muuttanut niitä itse sitä edes huomaamatta. Yksistään jo se seikka, että te olette Jumalasta tehnyt yksinkertaisesti vain kansallisuuden attribuutin…

Jännittäen kaiken huomionsa hän äkkiä alkoi aivan erikoisen tarkkaavasti seurata Šatovia, ei ainoastaan hänen puhettaan, vaan vielä enemmän häntä itseään.

— Olen tehnyt Jumalasta vain kansallisuuden attribuutin? — huudahti Šatov. — Päinvastoinhan minä olen kohottanut kansan Jumalan tasalle. Ja onko koskaan muuten ollutkaan? Kansa on — Jumalan ruumis. Kukin kansa pysyy kansana vain niin kauan, kuin sillä on oma erikoinen jumalansa ja niin kauan kuin se kieltää jyrkästi kaikki muut jumalat maailmassa, niin kauan kuin se uskoo oman ainoan jumalansa avulla voittavansa ja hävittävänsä kaikki muut jumalat maailmasta. Siten ovat uskoneet kaikki kansat maailman alusta asti, kaikki suuret kansat, kaikki ne, jotka jollakin tavalla ovat olleet erikoisasemassa, kaikki ne, jotka ovat aina olleet ihmiskunnan ehdottomasti ensimmäisiä. Tosiasioita vastaan ei voi väittää. Juutalaiset elivät vain ainoan totisen Jumalan odotuksessa ja jättivät maailmalle ainoan totisen Jumalan. Helleenit pitivät luontoa jumalanaan ja jättivät perinnöksi maailmalle oman uskontonsa, s.o. filosofian ja taiteen. Rooma uskoi valtiossa elävään kansaan ja jätti kansoille perinnöksi valtiomuodon. Ranskan olemassaolo on koko sen pitkän historian aikana ollut vain roomalaisen jumal'ihanteen kehittämistä ja toteuttamista, ja jos se lopuksi heittikin syvyyksien pohjaan roomalaisen jumalansa ja paiskautui ateismiin, jota he toistaiseksi nimittivät — sosialismiksi, niin se tapahtui vain siksi, että ateismi on sittenkin jotakin terveempää kuin roomalaiskatolisuus. Jollei suuri kansa usko, että yksin sen hallussa on totuus (yksinomaan ja ainoastaan sen hallussa), jos se ei usko, että se yksin omalla totuudellaan kykenee ja on valittu vapahtamaan ja uudestisynnyttämään kaikki muut kansat, niin se muuttuu heti vain kansatieteelliseksi aineistoksi, eikä se ole enää suuri kansa. Totisesti suuri kansa ei koskaan tyydy ihmiskunnassa vain toisarvoiseen eikä edes sangen huomattuunkaan asemaan, ellei se saa olla paikallaan ehdottomasti ensimmäisenä. Jos tämä usko kuolee kansasta, — se ei ole enää kansa. Mutta on vain yksi ainoa totuus, ja vain yhdellä ainoalla kansalla siis voi olla oikea ja totinen Jumala, vaikka toisilla kansoilla olisikin omat erikoiset ja suuret jumalansa. Ainoa »jumalankantaja»-kansa… on Venäjän kansa ja… ja… pidättekö te, Stavrogin, minua tosiaankin sellaisena hölmönä, — Šatov parahti äkkiä kesken kaiken, — etten muka tietäisi, että sanani ovat tänä hetkenä joko tuota iankaikkista vanhaa hölynpölyä, jota on jauhettu kaikissa Moskovan slavofiilien myllyissä, tai se on sitten jotakin uutta, viimeinen sana, ainoa uudistuksen ja uudestisyntymisen sana… ja… ja mitä minua tänä hetkenä liikuttaa teidän pilkkanne! Mitä liikuttaa minua, että te ette ymmärrä minua vähääkään, ette vähääkään, ette ymmärrä ainoatakaan sanaa ettekä tavua!… Voi, miten halveksinkaan ylimielistä pilkkaanne ja katsettanne tänä hetkenä!

Hän nousi paikaltaan. Hänen huulilleen oli pursunut vaahtoa.