— Päinvastoin, Šatov, päinvastoin! — sanoi Stavrogin odottamattoman totisena ja pidättyvästi, nousematta paikoiltaan, — päinvastoin! Tulisella puheellanne te olette saanut herätetyksi minussa hyvin vaikuttavia muistoja. Teidän sananne tuovat mieleeni oman mielialani, sellaisena kuin se oli kaksi vuotta sitten, enkä nyt enää väitä, kuten äsken, että te liioittelette minun silloisia mielipiteitäni. Minusta melkein tuntuu, että ne olivat vieläkin kiihkeämpiä, vielä omavaltaisempia, ja vakuutan teille jo kolmannen kerran, että olen valmis myöntämään todeksi kaiken tuon, mitä sanoitte, jokaisen sananne… mutta…
— Mutta te tarvitsisitte jäniksen?
— Mi… mitä?
— Tämä on teidän oma matalamielinen ajatuksenne, — Šatov naurahti vihamielisesti käyden taas istumaan, — ennenkuin voidaan saada syntymään jäniskastike, täytyy ensin pyydystää jänis; ennenkuin voi uskoa Jumalaan — täytyy olla olemassa Jumala. Näin te kuuluitte kerskailevan Pietarissa, kuten Nozdrev,[3] joka tahtoi pyydystää jäniksen — takakäpälistä.
— Ei, mutta Nozdrevhan kehui jo saaneensa sen kiinni. Muuten, enköhän minäkin saisi vaivata teitä kysymykselläni, sillä kuten hyvin ymmärrätte, lienee minullakin nyt täysi oikeus kysyä. Sanokaapa minulle: onko teidän jäniksenne jo pyydystetty, vai loikkiiko sekin ehkä vielä vapaudessaan?
— Ette saa kysyä minulta tuolla tapaa kysykää toisella tavoin, toisin!
— Šatov alkoi vapista.
— Kysytään sitten toisin. — Nikolai Vsevolodovitš katsahti häneen tuimasti. — Tahdon tietää: uskotteko te itse Jumalaan vai ettekö?
— Uskon Venäjään, uskon sen oikeauskoisuuteen… Uskon Kristuksen ruumiiseen… Uskon, että uusi tuleminen tapahtuu Venäjällä… Uskon… — Šatov leperteli raivoissaan.
— Mutta Jumalaan? Uskotteko Jumalaan?
— Minä… minä kyllä uskon vielä kerran Jumalaankin.