Ei ainoakaan lihas Stavroginin kasvoissa värähtänyt. Šatov katsoi häneen leimuavin silmin kuin taisteluun vaatien, aivan kuin olisi tahtonut hänet katseellaan polttaa.
— Enhän ole sanonut, etten usko ollenkaan! — hän huudahti viimein. — Annoin vain tietää, että olen onneton, ikävä kirja, enkä muuta mitään toistaiseksi, toistaiseksi… Mutta mitäpä minusta! On kysymys teistä eikä minusta. Minä en ole lahjakas ja voin antaa alttiiksi vain vereni enkä muuta mitään, kuten kuka hyvänsä, joka ei ole lahjakas. Vuotakoon siis vereni. Puhun teistä, olen odottanut teitä kaksi vuotta. Puoli tuntia olen piehtaroinut tässä edessänne ilkialastomana! Te, te yksin voisitte kohottaa lipun!…
Hän ei voinut puhua loppuun ja aivan kuin epätoivoissaan kumartui pöydälle tukien päätään molemmin käsin.
— Mainitsen tämän teille vain omituisuutena.
— Stavrogin aloitti samassa, — mitä varten kaikki oikeastaan työnnätte juuri minulle tuota lippuanne? Pjotr Verhovenski on myös varma siitä, että minusta muka voisi tulla heidän »lippunsa kohottaja», niin minulle ainakin kerrottiin hänen sanoneen. Hänen päähän pälkähti, että minä voisin hyvin esittää heille Stenjka Razinia[4] koska muka omaan »harvinaisessa määrin rikollisia taipumuksia», — nämä ovat myös hänen sanojansa.
— Mitä? — kysyi Šatov, — »harvinaisessa määrin rikollisia taipumuksiako»?
— Aivan niin!
— Hm. Onko totta, että te Pietarissa, — Šatov naurahti häijysti, — kuuluitte eläimellisten nautiskelijoiden salaseuraan? Onko totta, että itse markiisi de Sadella olisi ollut teiltä oppimista? Onko totta, että te viekoittelitte luoksenne lapsia turmellaksenne ne? Puhukaa, ette saa valehdella! — Hän ei enää kyennyt hillitsemään itseään. — Nikolai Stavrogin ei voi valehdella Šatoville, joka on lyönyt häntä vasten kasvoja! Puhukaa suunne puhtaaksi, ja jos kaikki tuo on totta, niin tapan teidät tässä silmänräpäyksessä, tähän paikkaan!
— Nuo ovat tosin sanojani, mutta lapsille en ole koskaan tehnyt pahaa, — Stavrogin sanoi, mutta vasta pitkän vaitiolon jälkeen. Hän kalpeni, ja hänen silmänsä alkoivat kiiltää.
— Mutta myönnätte ainakin näin väittäneenne! — jatkoi Šatov voitonvarmana irroittamatta hänestä liekehtivää katsettaan. — Onko totta, niinkin on väitetty, että teidän mielestänne on aivan yhtä paljon kauneutta jossakin eläimellisestä nautiskelunhalusta tehdyssä ruokottomuudessa kuin jossakin sankarityössä, vaikkapa olisi kysymyksessä ihmisuhri ihmiskunnan onnen vuoksi? Onko totta, että te näillä vastakkaisilla navoilla olette löytänyt yhtä paljon kauneutta ja aivan samanlaista nautintoa kummallakin?