— On mahdotonta vastata… teille… en tahdo vastata, — äännähti Stavrogin hiljaa. Hän olisi tietenkin saattanut nousta ja lähteä, mutta sittenkin hän yhä vain istui paikoillaan.
— En tiedä minäkään, miksi paha on inhottavaa ja miksi hyvä on ihanaa, mutta sen tiedän, miksi noiden käsitteiden ero hämärtyy ja häviää olemattomiin sellaisilla herroilla kuin Stavrogineilla. — Šatov aivan vapisi, mutta ei hellittänyt sittenkään. — Tiedättekö edes itse, miksi silloin menitte naimisiin niin häpeällisesti ja alhaisesti? Siksi juuri, että häpeä ja järjettömyys tässä hipoi jo nerokkuuden rajaa! Oi, te ette kierrä rantoja, vaan lennätte päistikkaa suoraan syvyyteen. Te menitte naimisiin, koska intohimoisesti nautitte toisten rääkkäämisestä, rakastitte omantunnontuskia, se oli henkistä hekumaa. Teidän hermonne olivat sairaalloisen kiihtyneet… siinä oli taisteluvaatimus terveelle järjelle! Ja se oli liian viekoittelevaa. Stavrogin ja mitätön, vähäjärkinen kerjäläinen, kompurajalka! Kun te puraisitte kuvernööriä korvaan, tunsitteko nautintoa? Tunsittehan? Toimettomana vetelehtivä herrasnulikka, tunsittehan?
— Olette psykologi, — huomautti Stavrogin ja kalpeni kalpenemistaan, — vaikka hieman erehdyittekin mainitessanne syyt, jotka muka johtivat minut avioliittoon. Mutta kuka on saattanut hankkia teille kaikki nuo tiedot minusta? Hän hymähti väkinäisesti. — Eihän se vain ollut Kirillov? Mutta hänhän ei ollut siellä.
— Te kalpenette?
— Mutta mitä te oikeastaan tahdotte. Nikolai Vsevolodovitš koroitti ääntään. — Puoli tuntia olen sietänyt ruoskanne iskuja, ja te voisitte ainakin lopuksi olla minulle edes hieman kohtelias, jollei teillä kerran ole mitään järkevää syytä menetellä kanssani tällä tavoin.
— Järkevää syytä?
— Epäilemättä. Velvollisuutenne olisi ainakin nyt lopuksi ilmaista tarkoituksenne. Odotin koko ajan, että te sen teette, mutta teissä ei lienekään muuta kuin yli äyräidensä kuohuvaa kiukkua. Pyydän, avatkaa minulle portti.
Hän nousi tuolilta. Šatov heittäytyi hurjana hänen jälkeensä.
— Suudelkaa maata, peittäkää se kyynelillänne, pyytäkää anteeksi! — hän huusi tarttuen Stavroginia olkapäähän.
— Enhän minä tappanut… sinä aamuna… vedinhän takaisin molemmat käteni… — sanoi Stavrogin särkyneellä äänellä ja loi silmänsä maahan.