I.
Hän kulki Jumalanilmestyksenkadun päästä päähän ja tuli mäen rinteelle. Loka ulottui nilkkoihin. Hänen eteensä avautui leveä, sumuinen aukea, — se oli joki. Talot vaihtuivat täällä hökkeleiksi, kadut hukkuivat epäsäännöllisten kujasten paljouteen. — Nikolai Vsevolodovitš koetti kauan seurata lauta-aitojen viertä joen rantaa pitkin ja ja kulki suunnasta varmana, vaikka tuskin lienee sitä paljoakaan ajatellut. Hänen ajatuksensa olivat kokonaan muualla, ja hämmästyneenä hän havahtui syvistä mietteistään vasta silloin, kun äkkäsi olevansa jo keskellä pitkää, lokaista proomusiltaamme. Ei ainoatakaan elävätä sielua näkynyt olevan liikkeellä, niin että tuntui melkein oudolta, kun äkkiä aivan hänen kyynärvartensa viereltä kajahti tuttavallisen kohtelias, muuten sangen miellyttävä ääni, tuommoinen makeilevan korosteleva, jolla tavallisesti keikailevat meidän liikasivistyneet pikkuporvarimme sekä nuoret kiharapäiset Gostinnyi Dvorin kauppa-apulaiset.
— Ettekö, armollinen herra, suvaitsisi ulottaa sateensuojaanne meidän molempien yhteiseksi suojaksi?
Ja samassa joku olento todellakin pyrki tai ainakin oli pyrkivinään hänen sateensuojansa alle. Kulkuri käveli aivan hänen rinnallaan, niin lähellä, että he kulkivat »tuntumassa», kuten sotapoikiemme on tapana sanoa. Hiljentäen askeliaan Nikolai Vsevolodovitš kumartui tarkastamaan seuraajaansa, sikäli kuin se pimeässä oli mahdollista. Mies oli pienehkö, ja näöltään hän muistutti renttuilevaa pikkuporvaripahaista. Hän oli ohuissa ja huonoissa pukimissa. Pörröistä, kiharaista päätä peitti märkä verkalakki, jonka lippa oli puoleksi irtautunut. Mies oli lujarakenteinen, tummaverinen, laihahko, silmät suuret, välttämättä mustat, hyvin kiiluvat, keltaiselle välähtelevät kuten mustalaisilla. Pimeässäkin sen saattoi aavistaa. Hän lienee ollut noin neljänkymmenen korvilla, eikä hän ollut vähääkään juovuksissa.
— Tunnetko minut? — kysyi Nikolai Vsevolodovitš.
— Herra Stavrogin, Nikolai Vsevolodovitš. Tuskin masina ehti pysähtyä, kun ne jo minulle viime sunnuntaina osoittelemaan, että tuossa se nyt muka on. On kuultu sitäpaitsi teistä jo ennenkin koko paljon.
— Pjotr Stepanovitšiltako? — Sinä… sinäkö olet pakkotyövanki Fedjka?
— Kastettiin minut Fjodor Fjodorinpojaksi. Vieläpä tänä päivänäkin asustaa yhä näillä seuduin lihallinen synnyttäjäni, jumalinen eukko, joka jo maata kohti nuokkuu ja rukoilee yötä päivää puolestani Jumalaa; eipähän kuluta suotta vanhaneukonpäiviään joutilaana uuninpankolla maaten.
— Oletko karannut pakkotyövankilasta?
— Vaihdoin osani. Luovutin tässä kirkonkellot ja kullat, ja tuomittiin minut eliniäkseni pakkotöihin, mutta kävipä aika pitkäksi odotellessani rangaistusajan loppua.