— Mitä sinä täällä teet?
— Elänpähän päivästä toiseen. Viime viikolla kuoli tässä setänikin, joka istui täkäläisessä vankilassa vääränrahanteosta syytettynä. Hänenpä muistoaan on tässä tullut hieman vietettyä. Parikymmentä kiveä on heitetty koirien niskaan, — siinähän sitä onkin työtä ollut kerrakseen! Sitäpaitsi Pjotr Stepanovitš on luvannut hankkia minulle passin, niin että pääsee ympäri Rasejaamme[5] matkustelemaan, vaikkapa kauppiaana jos niin mieli tekee. Niin on luvannut, ja toivossa eletään. Ja sanovat vielä, Pjotr Stepanovitš nimittäin, että pappakulta on Englannin klubissa minut muka korttipelissä hävinnyt, ja että, — hän sanoo, — se on epäinhimillistä, peli sellainen. — Mutta te, herra, te annatte minulle varmasti kolme ruplaa, että pääsen lämpiämään, eikö totta?
— Olet siis vaaniskellut minua täällä. En pidä siitä. Kenen määräyksestä?
— Ei kenenkään, ei puhettakaan siitä, pelkästään sen vuoksi, että tunnen teidän ihmisrakkautenne, jonka muuten koko maailma tuntee. Meikäläisen ansiot tiedätte: milloin tulee tukku heiniä, milloin käy hanko kylkeen. Viime perjantaina ajoin itseeni piirasta kuin muinoin Martyn saippuata, enkä sen jälkeen syönyt seuraavana enkä sitä seuraavana päivänä, odotinpa vieläkin päivän lisää. Vettä on kyllä joessa kuinka paljon vain, mahassani ruutananpoikasia aivan kihisee… Niin että antaisitteko anteliaisuutenne sarven vuotaa. Tässä lähitienoilla aivan minua kuomaseni vartoelee, mutta ei ole hyvä hänen lähelleen ruplitta tulla.
—- Onko Pjotr Stepanovitš luvannut sinulle jotakin minun puolestani?
— Eipä nyt oikeastaan sitäkään, sanoipahan vain, että ehkäpä minusta teille saattaisi olla jotakin hyötyä, jos asia sikseen tulisi, mutta mistä oikeastaan olisi kysymys, sitä hän ei minulle selittänyt, — ei aivan tarkalleen ainakaan, sillä Pjotr Stepanovitš istuttaa minuun esimerkillistä kasakan kärsivällisyyttä eikä tunne minua kohtaan luottamusta minkään vertaa.
— Minkä vuoksi?
— Pjotr Stepanovitš on astroloomi ja tuntee kaikki Jumalan planeedit, mutta on sitä vain moittimisen sijaa hänessäkin. Puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, sillä paljon on teistä kuultu. Pjotr Stepanovitš on sellainen, mutta te, herra, ehkä te olettekin toisenlainen. Jos hän kerran päättää, että joku on — roisto, niin hän ei enää muuta tahdo hänestä tietääkään. Jos sanoo: hölmö, niin sen ihmisen ei muuta nimitystä häneltä enää tarvitse odottaakaan. Mutta kas, minäpä olenkin ehkä tiistaisin ja keskiviikkoisin hölmö, mutta torstaina olen ehkä jo häntä viisaampi. Hän tietää nyt, että minä suuresti kaipaan passia, — eihän meidän Rasejassamme tokumentitta pääse mihinkään, — ja senvuoksi hän nyt aattelee: sainpas hänen sielunsa vangikseni. Pjotr Stepanovitšin, sen sanon teille, herra, on helppoa elää maailmassa. Hän päättää, että ihminen on se tai se, ja elää sitten rauhassa niine tuumineen. Sitäpaitsi hän on aika itara. Hänpä luulee, etten rohkenisi häiritä teitä omasta aloitteestani, puhun teille, herra, kuten totiselle Jumalalle, — jo neljä yötä olen odotellut teitä tällä samaisella sillalla ja vain näyttääkseni, että osaan sitä tässä ilman heidän apuansakin päästä omin askelin omalle tielleni. Jos tässä on kerran armoa pyytäminen, niin ennen minä sitä pyytämään saappaalta kuin saappaan varrelta.
— Mutta kuka sanoi sinulle, että kulkisin yöllä tätä siltaa?
— Jospa täytynee tunnustaa, sain sen tietää syrjästä. Kapteeni Lebjadkinhan se, kuten tiedätte, ei osaa pitää omana tietonaan paljoakaan. Niin että ne kolme ruplaa olisitte maksava minulle kolmesta päivästä ja kolmesta yöstä, jotka ikävissäni olen tässä käyskennellyt. Ja miten paljon siinä on vaatetta kastunut, siitä ei kannata edes puhua…