— Cher, — hän lopetti äkkiä keskustelun ja nousi sohvalta, — uskotteko minua, että tämä kaikki loppuu vielä hyvin huonosti.
— Sehän on tiettyä, — sanoin.
— Vous ne comprenez pas. Passons. [Ette ymmärrä. No niin.] Mutta… tavallisesti maailmassa ei odotettua loppua koskaan tulekaan, mutta tästä täytyy tulla jokin loppu välttämättä, välttämättä!
Hän nousi, käveli levottomasti huoneessa edestakaisin ja saavuttuaan sohvan kohdalle vaipui hervottomana siihen.
Perjantaiaamuna Pjotr Stepanovitš matkusti jonnekin maaseudulle ja viipyi siellä maanantaihin. Hänen matkastaan kuulin Liputinilta ja samalla vielä senkin, kun sattui tulemaan puheeksi, että Lebjadkinit, sekä veli että sisarkulta, molemmat olivat asettuneet asumaan jonnekin joen taakse Goršetšnoin esikaupunkiin. »Olin itse viemässä heitä joen yli», Liputin lisäsi ja keskeyttäen puheensa Lebjadkineista samassa jo teki minulle tiettäväksi, että Lizaveta Nikolajevna menee naimisiin Mavriki Nikolajevitšin kanssa, ja vaikkakaan se ei ole vielä julkisesti tiedossa, niin kihlajaiset ovat jo olleet, ja asia on selvä. Heti seuraavana päivänä tapasin Lizaveta Nikolajevnan, joka ensi kerran sairautensa jälkeen oli Mavriki Nikolajevitšin seurassa ratsastelemassa. Hän loi minuun jo kaukaa säteilevän katseensa, naurahti ja nyökkäsi tuttavallisesti. Kaiken tämän kerroin Stepan Trofimovitšille, mutta hänen huomiotansa näkyi kiinnittävän vain se, mikä koski Lebjadkineja.
Ja nyt, tehtyäni selkoa siitä, kuinka arvoituksellinen oli tilanne näiden kahdeksan vuorokauden aikana, jolloin emme vielä tietäneet mistään mitään, ryhdyn kertomaan kronikkani seuraavia tapahtumia jo niin sanoakseni asiantuntemuksella, sellaisina kuin ne kaikki vähitellen meille valkenivat ja selvenivät. Alan täsmälleen kahdeksannesta päivästä siitä sunnuntaista lukien — tai oikeastaan maanantai-illasta — sillä todellisuudessahan juuri tästä illasta vasta alkoikin »uusi juttu».
III.
Kello oli seitsemän illalla. Nikolai Vsevolodovitš istui yksin korkeassa työhuoneessaan, jossa oli runsaasti mattoja ja raskaanpuoleisia, vanhanaikaisia huonekaluja. Tästä huoneesta hän oli aina erikoisesti pitänyt. Hän istui nurkkasohvassa sellaisissa pukimissa, että olisi luullut hänen olevan jonnekin lähdössä, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt minnekään aikovan. Hänen edessään pöydällä paloi varjostimella verhottu lamppu. Suuren huoneen syrjät ja nurkat jäivät varjoon. Hän näytti olevan ajatuksiinsa vaipunut, mutta hieman levoton. Hänen kasvonsa olivat hieman laihtuneet ja niiden ilme väsynyt. Hän oli todellakin sairas. Häntä vaivasi vilustumisesta johtunut poskiajos, mutta mitä tulee korvapuustin aiheuttamaan hampaan särkymiseen, niin se oli liioiteltua. Hammas oli vain ruvennut heilumaan, mutta oli nyt jo taas tullut entistä ehommaksi. Ylähuuli oli myös sisältä vahingoittunut, mutta sekin oli jo parantunut. Poskiajos taas ei ottanut parantuakseen yksistään sen vuoksi, että sairas ei tahtonut luokseen lääkäriä, joka olisi voinut leikata pöhöttyneen kohdan, vaan odotteli siksi, kunnes ajos itsestään puhkeaisi. Mitäpä lääkäristä, kun hän ei tahtonut ottaa vastaan edes omaa äitiänsäkään, ja jos suostuikin hänet joskus päästämään huoneeseensa, niin ainoastaan muutamaksi minuutiksi kerran päivässä, iltahämärissä, jolloin jo alkoi olla melkein pimeä eikä tulta oltu vielä otettu. Ei hän ottanut vastaan Pjotr Stepanovitšiakaan, joka jo pari ja kolmekin kertaa päivässä oli käväissyt ennen poislähtöään Varvara Petrovnan luona. Mutta maanantai-iltana, palattuaan äsken aamulla takaisin kolmipäiväisen poissaolonsa jälkeen ja käytyään jo kaikissa kaupunkimme perheissä sekä syötyään vihdoin päivällisen Julija Mihailovnan luona, Pjotr Stepanovitš vihdoinkin, tosin vasta illalla, saapui häntä kärsimättömänä odottelevan Varvara Petrovnan luo. Kieltoa ei enää ollut, Nikolai Vsevolodovitš otti vastaan. Varvara Petrovna itse saattoi vieraansa Nikolai Vsevolodovitšin työhuoneen ovelle. Hän oli jo kauan toivonut, että nämä molemmat tapaisivat toisensa, ja Pjotr Stepanovitš oli luvannut tulla taas takaisin Varvara Petrovnan luo kertomaan tälle »kaikesta». Varvara Petrovna kopahdutti arasti Nikolai Vsevolodovitšin ovea ja, vaikk'ei saanutkaan vastausta, uskalsi sentään parin vaaksan verran raottaa sitä.
— Nicolas, saako Pjotr Stepanovitš tulla luoksesi? — hiljaisella äänellä ja pidättyvästi hän virkahti yrittäen nähdä Nikolai Vsevolodovitšin lampun takaa.
— Saa, saa, tietenkin saa! — huudahti äänekkäästi ja iloisesti Pjotr
Stepanovitš itse, työnsi oven auki ja astui huoneeseen.