— Minäkö iestä?
— Niin.
— Oletteko te… sen huomannut?
— Olen.
— Huomaako sen niin hyvin?
— Huomaa.
Hetkisen molemmat olivat vaiti. Stavroginin kasvoihin tuli huolekas ilme. Hän oli hämmästynyt.
— En ampunut sen vuoksi, että tosiaankaan en tahtonut surmata, eikä siinä ollut yhtään mitään muuta, sen saatte uskoa, — hän sanoi hätäisesti ja huolekkaana ikäänkuin puolustautuakseen.
— Ei olisi pitänyt loukata.
— Miten olisi sitten ollut meneteltävä?