— Ehkäpä yksi sotilas ei riittäisi herättämään tarpeeksi kunnioitusta teitä kohtaan. Pitäisi välttämättä saada kaksi.
Andrei Antonovitšin kasvot vääristyivät.
— Te… te… uskallatte liikoja, Pjotr Stepanovitš. Käytätte väärin lempeyttäni ja suvaitsette puhua pisteliäästi. Näyttelette jonkinlaista bourru bienfaisant'ia.
— Olkoon sen asian laita miten tahansa, — Pjotr Stepanovitš yritti sopertaa, — mutta joka tapauksessa te valmistatte meille tietä ja tehostatte menestystämme.
— Keitä ovat nuo, — me ja mistä menestyksestä oikeastaan on kysymys? — kysäisi von Lembke ihmeissään, mutta jäi vastausta vaille.
Tämän keskustelun sisällykseen tutustuttuaan Julija Mihailovna kävi hyvin tyytymättömäksi.
— Enhän voi mitenkään, — von Lembke yritti puolustautua, — päällikkömäisen halveksuvasti kohdella sinun suosikkiasi, ja etenkin kahdenkeskisessä keskustelussa… Voinhan minäkin… hyvästä sydämestäni… erehtyä puhumaan joskus liikoja.
— Se sinun sydämesi lienee liiankin hyvä. En tietänytkään, että sinulla on julistuskokoelma, ole hyvä, näytä se minulle.
164
165