— No, mene sitten hiiteen, tulen huomenna. Pieksän sinut, Ljamšin, ellet siihen mennessä varaa kahdeksaa ruplaa.

»Mutta minäpä en ole silloin enää kotona, hölmö!» ajatteli Ljamšin itsekseen.

— Seis, seis! — hän huudahti raivokkaasti Šatovin jälkeen, joka jo oli lähtenyt juoksemaan. — Seis, palatkaa. Sanokaa, olkaa hyvä, onko tosiaankin totta, että vaimo on palannut luoksenne?

— Pölkkypää! — Šatov sylkäisi ja läksi juoksemaan minkä jaksoi kotiansa kohti.

IV.

Huomautan, että Arina Prohorovna ei tietänyt yhtään mitään eilisessä kokouksessa tehdystä — päätöksestä. Virginski ei ollut uskaltanut kotiin palattuaan, hämmästyneenä ja heikentyneenä, ilmoittaa hänelle päätöstä, mutta hän ei kuitenkaan ollut malttanut olla ilmaisematta toista puolta, — s.o. Verhovenskin tekemää ilmoitusta siitä, että Šatovilla oli vakava aikomus ilmiantaa heidät; mutta tällöin hän oli samalla huomauttanut, että hän ei uskonut tähän täydellisesti. Arina Prohorovna säikähti kauheasti. Kas tämän vuoksihan hän olikin Šatovin tullessa häntä hakemaan viipymättä suostunut lähtemään, vaikka olikin sangen väsyksissä puuhailtuaan kaiken viime yötä erästä synnyttäjää auttaessaan. Hän oli aina ollut varma siitä, että »sellainen joutavanpäiväinen kansalainen kuin Šatov saattoi tehdä itsensä syypääksi kuinka alhaiseen tekoon tahansa»; mutta Marja Ignatjevnan tulo oli saattanut hänet katselemaan asiata hieman toiselta näkökannalta. Šatovin säikähdys, hänen pyyntöjensä epätoivoinen sävy, hänen apua rukoileva katseensa osoittivat että kavaltajan tunteissa oli tapahtunut muutos — olisi luullut, että mies, joka oli päättänyt ilmiantaa itsensä saadakseen vain toiset turmioon, näytti aivan toisenlaiselta ja että hänen puheellaan oli aivan varmasti toisenlainen sävy. Sanalla sanoen, Arina Prohorovna päätti tarkastaa kaikkea tätä omin silmin. Virginski oli hyvin tyytyväinen tästä hänen päättäväisyydestään, — tuntui kuin olisi viiden puudan paino vierähtänyt pois hänen hartioiltansa! Hänessä heräsi jo uusi toivo: Šatovin käyttäytyminen ei vähääkään vastannut Verhovenskin olettamusta.

Šatov ei ollut erehtynyt. Palattuansa hän jo tapasi Arina Prohorovnan Marjan luona. Tämä oli saapunut aivan äsken, oli halveksivin ilmein ajanut pois Kirillovin, joka oli seisoskellut portaiden alapäässä, hetimiten tutustunut Marjaan, joka ei ollut tunnustanut häntä aikaisemmin tunteneensa; hän näki, että tämä oli »mitä parhaimmassa tilassa», toisin sanoen vihaapuhkuva, järkyttynyt ja »mitä raukkamaisimmin epätoivoissaan», ja tuskin oli kulunut viittä minuuttia, kun hän oli jo anastanut täyden ylivallan tämän vastusteluista huolimatta.

— Mitä te oikein taas olette lörpötellyt, ette muka tahdo kallista kätilöä? — hän puhui juuri sinä hetkenä, kun Šatov tuli huoneeseen. — Turhaa lörpötystä, vääriä käsityksiä, jotka johtuvat vain epänormaalista tilastanne. Jonkun tavallisen eukon, kansannaisen keralla teillä olisi viisikymmentä eri mahdollisuutta siihen, että kaikki kävisi huonosti; ja silloinhan olisi sekä puuhaa että menoja enemmän kuin kalliin kätilön kanssa. Mistä te tiedätte, että olen kallis kätilö? Maksatte sitten myöhemmin, enkä minä ota teiltä liikoja, mutta takaan, että kaikki käy hyvin. Minun käsissäni te ette kuole, on niitä nähty ihmeempiäkin. Ja lapsenkin minä voin vaikkapa jo huomenna lähettää orpokotiin ja sitten maalle kasvatettavaksi, ja siinä koko juttu. Ja sitten te paranette, ryhdytte järkevästi työhön, ja pienessä ajassa saatte korvatuksi Šatoville menot asunnosta sekä muusta, eikä niitä tulekaan kovin paljoa…

— Enhän minä sitä… minulla ei ole oikeutta olla taakaksi…

— Järkeviä kansalaisen tunteita, mutta uskokaa, Šatov ei kärsi tästä juuri mitään, jos häntä vain pisarankin verran haluttaa kerrankin muuttua haihattelevasta herrasta todelliseksi aatteen ihmiseksi. Ei tarvita muuta kuin olla vain tekemättä tyhmyyksiä, ei kannata lyödä hätärumpua ja juosta pitkin kaupunkia kieli pitkällä. Jos häntä ei pitele kiinni, niin hän varmasti aamuun mennessä saa liikkeelle kaikki täkäläiset lääkärit; johan hän meidän kadullammekin sai liikkeelle kaikki koirat. Lääkäreitä ei tarvita, sanoinhan, että vastaan kaikesta, Eukon ehkä voi ottaa palvelustöitä suorittamaan, se ei maksa mitään. Muuten, ehkä häntä itseänsäkin voi ainakin johonkin käyttää, ehkä hän sentään osannee tehdä muutakin kuin tyhmyyksiä. Kädet hänellä on, jalat myös, juoskoonpa vaikka apteekkiin. Eikä luulisi hänen tämmöisellä armeliaisuudella ainakaan loukkaavan teidän tunteitanne. Mitä pirun armeliaisuutta! Eikö hän itse juuri ole saattanut teidät tuohon tilaan? Eikö hän juuri ollut aiheena siihen riitaan, joka syntyi teidän ja sen perheen välillä, jossa te olitte kotiopettajattarena, ja eikö kaiken sen tarkoituksena ollut vain itsekäs päämäärä mennä teidän kanssanne naimisiin? Kyllä siitä on kuultu… Muuten, hänpä tuo näkyy itse juosseenkin meille aivan mielipuolena ja huusi niin, että katu raikui. Minä en tuppaudu kenenkään seuraan ja tulin tänne ainoastaan teidän vuoksenne, periaatteesta, sillä meidän velvollisuutemme on olla solidaarisia keskenämme; heitin sen hänelle vasten kasvoja, ennenkuin oli lähtenyt kotoani. Jos olen mielestänne täällä liikaa, niin hyvästi; kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta, jonka niin helposti voisi välttää.