Ja hän kohottautui todellakin tuoliltaan.
Marie oli niin avuton, kärsi niin kovasti, ja totta puhuen hän oli siinä määrin säikähtänyt sitä, mitä piti tapahtuman, ettei rohjennut päästää häntä luotansa. Mutta samassa hän alkoi myös vihata tätä naista; hän ei puhunut sitä, mitä olisi pitänyt puhua, ei mitään tuontapaista liikkunut Marien sielussa! Mutta mahdollisen kuoleman ennustus, siinä tapauksessa, että hän joutuisi kokemattoman puoskarieukon käsiin, voitti vastenmielisyyden. Mutta Šatovia kohtaan hän tästä hetkestä alkaen tuli yhä vaativammaksi, yhä armottomammaksi. Hän meni lopulta niin pitkälle, että kielsi tätä ei ainoastaan katsomasta häneen, vaan kokonaan seisomastakin kasvot häneen päin käännettyinä. Kärsimykset kävivät yhä ankarammiksi, kiroukset, vieläpä solvauksetkin kävivät yhä raivokkaammiksi.
— Oh, voimmehan me lähettää hänet ulos,
— Arina Prohorovna sanoi näin ratkaisevasti. — Hänhän on aivan muuttunut kasvoiltaan, peloittelee vain suotta teitä; aivan kalpea on kuin kuollut! Mikäs teidän on ollessanne, sanokaahan, naurettava hölmö? Voi tätä komediaa!
Šatov ei vastannut; hän oli päättänyt olla mitään vastaamatta.
— Olenhan tosin nähnyt typeriä isiä, jotka tällaisissa tapauksissa menettävät järkensä kokonaan. Mutta ovathan he sitten ainakin…
— Lakatkaa tai jättäkää minut rauhaan… kuolemaan! Ette saa puhua sanaakaan, en tahdo, en tahdo! — Marie ratkesi huutamaan.
— Ei saa muka puhua enää sanaakaan, ettehän te itsekään ole tajussanne; sellaisena minä käsitän teidät tuossa tilassa. Mutta tässä täytyy ryhtyä toimeen: sanokaa, onko teillä jo kaikki valmiina? Vastatkaa te, Šatov, vaimollanne on nyt muutakin ajattelemista.
— Sanokaa, mitä pitäisi sitten olla?
— Ei siis ole mitään valmiina.