Šatov alkoi raivoissaan lyödä uudelleen ikkunankehykseen:
— Anna heti kymmenen ruplaa ja huomenna aamun sarastaessa viisi.
– Ei, ylihuomenna aamulla viisi, mutta huomenna ei Jumalan nimessä tule mitään. Parempi on, että ette tulekaan, parempi on, että ette tulekaan.
— Antakaa kymmenen; voi, sinä roisto!
— Miksikä te noin sätitte, odottakaahan, täytyy ottaa tulta; kas, lienette särkenyt lasin… Kuka nyt öisin tuolla tavoin sättii. Kas näin! — hän ojensi ikkunasta setelin.
Šatov tarttui siihen, — se oli viiden ruplan seteli.
— Jumalan nimessä, minä en voi, tappakaa minut, mutta en voi, ylihuomenna voin antaa kaiken, mutta nyt en voi.
— En poistu! — kiljui Šatov.
— Ottakaa sitten tämä, tässä on vielä, näettehän tässä, mutta enempää en anna. Huutakaa niin paljon kuin kurkustanne lähtee, en anna, olipa miten tahansa, en anna enkä anna!
Hän oli aivan suunniltaan, epätoivoissaan, aivan hiessä. Kaksi seteliä, jotka hän oli ojentanut lisää olivat kumpikin ruplan rahoja. Kaiken kaikkiaan Šatoville oli kertynyt siis seitsemän ruplaa.