— Mutta minä murskaan päänne tuollaisten kysymystenne vuoksi.
— Ah, ah, ah Jumalani, ymmärrän, minä vain jouduin ymmälle… Mutta minä ymmärrän, ymmärrän… mutta´… mutta — tuleeko Arina Prohorovna todellakin? Te sanoitte äsken, että hän on jo mennyt? Mutta tiedättehän hyvin, että se ei ole totta, nähkääs, nähkääs, nähkääs, miten te joka askelella valehtelette.
— Hän varmaankin istuu jo vaimoni luona, älkää viivästyttäkö minua, enhän minä ole syypää siihen, että te olette typerä.
— Se ei ole totta, minä en ole typerä. Suokaa anteeksi, minä en mitenkään voi…
Ja aivan lopullisesti hämmentyneenä hän kolmannen kerran yritti sulkea ikkunan, mutta Šatov kiljahti niin, että hänen oli pakko samassa silmänräpäyksessä taas pistää päänsä esille.
— Mutta tämähän on jo suoranaista väkivaltaa? Mitä te minulta oikeastaan vaaditte, mitä, mitä, sanokaa se selvästi? Huomatkaa, nyt on yö!
— Vaadin viittätoista ruplaa, pässinpää!
— Mutta ehkä minä en halua ollenkaan ottaa takaisin revolveria. Ei teillä ole oikeutta. Te olette ostanut esineen, ja sillä hyvä, eikä teillä ole oikeutta. Sellaista summaa minä en mitenkään voi näin yöllä. Mistä minä sieppaan sellaisen summan näin yöllä?
— Sinulla on aina rahaa; annan sinulle kymmentä ruplaa halvemmalla, mutta sinä olet tunnettu jutikka-paha.
— Tulkaa ylihuomenna, — kuuletteko, ylihuomenaamuna täsmälleen kello kahdeltatoista, ja minä annan kaiken, eikö tehdä niin?