— Antakaa heti viisitoista ruplaa. Jollette anna, niin jyristelen ja huudan aamunkoittoon asti; lyön ikkunan rikki.
— Mutta minäpä huudan apua, ja teidät pistetään putkaan.
— Olenko minä sitten mykkä, vai mitä luulette? Enkö minä osaa huutaa apua? Kenen on enemmän syytä pelätä sitä, teidänkö vaiko minun?
— Ja te saatatte hautoa tuollaisia ilkeitä ajatuksia… Minä tiedän, mihin te viittailette… Seis, seis, älkää Jumalan tähden jyriskö! Hyväinen aika, kenellä nyt on rahaa yöllä? Mutta miksi tarvitsette rahaa, kun ette kerran ole juovuksissa?
— Vaimo on palannut luokseni. Annan teille kymmentä ruplaa halvemmalla, en ole kertaakaan ampunut. Ottakaa revolveri, ottakaa heti paikalla.
Ljamšin pisti koneentapaisesti kätensä ulos tuuletusruudusta vastaanottaakseen revolverin, odotteli hieman ja samassa jo veti päänsä pois jupisten aivan kuin puoleksi tiedottomana kylmien väreiden karmiessa hänen selkäpiitänsä.
— Te valehtelette, ei teidän luoksenne ole tullut vaimoa… Te, te vain yksinkertaisesti tahdotte livistää pakoon.
— Hölmö olette, minne minä pakenisin? Teidän Pjotr Verhovenskinne, hän paetkoon, mutta en minä. Olin äsken kätilö Virginskajalla, ja hänkin suostui tulemaan luokseni. Kysykää häneltä. Vaimo on tuskissaan. Tarvitaan rahaa; antakaa rahaa!
Kokonainen ajatusten ilotulitus välähti Ljamšinin monilokeroisessa mielessä. Kaikki sai yhtäkkiä aivan toisen käänteen. Mutta pelko ei sittenkään antanut vielä hänen selvästi ajatella.
— Miten se on mahdollista?… Ettehän te asu yhdessä vaimonne kanssa?