— Kuulkaahan, ettehän te vain erehdy? Käskikö hän itse minua hakemaan?
— Ei, ei hän käskenyt hakemaan teitä, hän tahtoo eukkoa, tavallista apuvaimoa, että minulle ei tulisi liikoja kuluja, mutta olkaa rauhassa, minä maksan.
— Hyvä, tulen, maksakaa sitten tai ei. Olen aina pitänyt arvossa riippumattomia tunteitani Marja Ignatjevnaa kohtaan, vaikka hän ei ehkä muistakaan minua. Onko teillä itsellänne kaikki välttämättömät tarpeet?
— Ei ole mitään, mutta saadaan, saadaan, saadaan kaikkea.
»Onpa noissakin ihmisissä sentään jalomielisyyttä!» — Šatov ajatteli näin suunnaten askelensa Ljamšinin luo. — »Vakaumukset ja ihminen — ne lienevätkin monessa suhteessa kaksi aivan eri asiaa. Olen luultavasti monella tapaa tehnyt itseni syylliseksi heitä kohtaan!… Kaikki ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä ja… Jospa vain kaikki tietäisivät sen!…»
Hänen ei tarvinnut kovinkaan kauan kolistella Ljamšinin luona. Hän aivan hämmästyi, kun tämä tuskin silmänräpäyksen kuluttua avasi tuuletusruudun hypähtäen vuoteeltaan paljain jaloin ja alusvaatteissaan pelkäämättä edes nuhaa, vaikka olikin sangen varovainen ja alinomaa huolehti terveydestänsä. Mutta tähän herkkyyteen ja kiireellisyyteen oli oma erikoinen syynsä: Ljamšin oli vapissut kaiken iltaa eikä ollut näihin asti voinut nukkua levottomuudeltaan, joka oli tarttunut häneen meikäläisten kokouksessa; hänelle kummittelivat yhä erinäiset kutsumattomat vieraat, joita ei varsin mielellään odotettu. Eniten häntä vaivasi Šatovin ilmianto… Ja kas, silloin juuri aivan kuin tahallisesti alettiin niin hirveästi kolistella hänen ikkunaansa…
Hän pelästyi niin, nähdessään Šatovin, että paiskasi tuuletusruudun kiinni ja pakeni takaisin vuoteeseen. Šatov alkoi uudelleen huutaa ja jyskyttää, minkä jaksoi.
— Kuinka te uskallatte kolistella noin keskellä yötä? — huudahti Ljamšin ankarasti kauhusta jäykistyen, mutta vasta noin kahden minuutin kuluttua, päätettyään lopultakin avata tuuletusruudun ja päästyään varmuuteen siitä, että Šatov oli tullut yksin.
— Kas, tässä on teille revolveri; ottakaa se takaisin ja antakaa viisitoista ruplaa.
— Mitä tämä on, oletteko juovuksissa? Tämä on ryöstöä; vilustun suotta.
Odottakaahan, otan peitteen hartioilleni.