— Stavroginin on myös aate niellyt. — Kirillov ei ollut tajunnut hänen huomautustansa, vaan käyskenteli yrmeänä huoneessa.
— Mitä sanoitte? — Pjotr Stepanovitš höristi korviansa. — Mikä aate?
Onko hän itse puhunut teille jotakin?
— Ei, arvaan itse. Jos Stavrogin uskookin niin hän ei usko, että hän uskoo. Jos hän taas ei usko, niin hän ei usko, että hän ei usko.
— Niin, mutta Stavroginilla on muutakin, joka on järkevämpää kuin tuo… — Pjotr Stepanovitš murahti kärtyisästi koko ajan levottomana seuraten keskustelun kulkua sekä kalpeata Kirillovia.
»Piru vieköön, se ei ammu itseänsä», hän ajatteli, »olen sen aina aavistanut; aivojen kieroutta eikä muuta mitään; tuollaisia nilviäisiä!»
— Sinä olet viimeinen, joka olet minun luonani: en tahtoisi erota sinusta epäsovussa, — Kirillov sanoi sen, aivan kuin olisi tarjonnut hänelle lahjan.
Pjotr Stepanovitš ei vastannut heti. »Piru vieköön, mitä tämä taas on olevinaan?» hän ajatteli uudelleen.
— Uskokaa minua, Kirillov, että minulla ei ole mitään teitä vastaan ihmisenä, henkilökohtaisesti, ja aina…
— Sinä olet roisto, ja sinulla on valheellinen järki, mutta minä olen samanlainen kuin sinäkin, ja siksi ammun itseni, mutta sinä jäät eloon.
— Te siis tahdotte oikeastaan sanoa, että minä olen niin halpamainen, että tahdon jäädä eloon.