Hän ei vielä osannut päätellä, mahtoiko olla edullista vai epäedullista keskustella tällä tavoin tänä hetkenä, ja päätti »antautua olosuhteiden varaan». Mutta se Kirillovin ainainen ylemmyyden ja ilmeisen halveksumisen sävy, jonka hän tunsi kohdistuvan itseensä, oli aina ennenkin häntä harmittanut ja nyt vielä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Luultavasti sen vuoksi, että Kirillov, jonka oli määrä ehkäpä jo tunnin kuluttua kuolla (Pjotr Stepanovitš piti tätä mahdollisena), näytti hänestä vain jonkinlaiselta puoli-ihmiseltä, joltakulta sellaiselta, jolle ei enää olisi saanut antaa oikeutta osoittaa ylimielisyyttä.
Te taidatte kerskailla sillä, että aiotte ampua itsenne?
Olen aina ihmetellyt, että kaikki jäävät eloon, Kirillov ei kuullut hänen huomautustaan.
— Hm! Aatehan se on tietysti sekin, mutta… Apina, sinä myönnät voittaaksesi minut. Vaiti, sinä et ymmärrä mitään. Jos ei ole Jumalaa, niin minä olen jumala.
— Kas tuota kohtaa juuri minä en ole koskaan ymmärtänytkään. Miksi te sitten olisitte jumala?
— Jos Jumala on, niin kaikki on vain hänen tahtoansa, ja hänen tahdostansa minä en voi. Jollei ole, niin koko tahto on minun, ja minä olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni.
— Oman tahtonne? Miksi olette velvollinen?
— Siksi, että kaikki tahto on tullut omakseni. Eikö tosiaankaan kukaan koko planeetallamme tehtyään lopun Jumalasta ja alettuaan uskoa omaan tahtoonsa ole rohjennut julistaa oman tahtonsa kaikkein korkeinta määrää? Tämähän on aivan samaa kuin kertomus köyhästä, joka sai perinnön ja säikähti eikä rohjennut lähetä säkkiä pitäen itseänsä liian heikkona ottamaan sen haltuunsa. Minä tahdon ilmentää oman tahtoni. Olkoonpa, että olenkin ainoa, mutta teen sen.
— Tehkää se siis.
— Minun velvollisuuteni on ampua itseni, sillä se on kaiken oman tahdon korkein määrä, — tappaa itse itsensä.