Ja hurmiosta väristen hän osoitti Vapahtajan kuvaa, jonka edessä paloi lamppunen. Pjotr Stepanovitš raivostui suorastaan.
— Häneen te kai sittenkin yhä uskotte ja sytytitte lamppusenkin; eikö liene »kaiken varalta»?
Kirillov oli vaiti.
— Tiedättekö, minun mielestäni te uskotte ehkä jo enemmän kuin joku pappi.
— Kehen? Häneenkö? Kuulehan, — Kirillov pysähtyi ja liikkumattomin, raivokkain katsein tuijotti suoraan eteensä. — Kuule, tämä on suuri aate; maan päällä oli yksi päivä ja maan keskellä seisoi kolme ristiä. Toinen ristillä uskoi niin, että sanoi toiselle: »Tänä päivänä olet minun kanssani paratiisissa». Päivä loppui, molemmat kuolivat, menivät pois eivätkä löytäneet paratiisia eivätkä ylösnousemusta. Ennustus ei käynyt toteen. Kuulehan; tämä ihminen oli suurin koko maailmassa. Hän muodosti sen, minkä vuoksi maailman tulee elää. Koko planeetta kaikkinensa olisi ilman tätä ihmistä — pelkkää hulluutta. Ei ole ollut ennen eikä ole tullut hänen jälkeensä samanlaista, ei koskaan, niin ihmeellistä kuin se onkin. Siinäpä se ihme onkin, ettei ole ollut eikä tule toista samanlaista koskaan. Mutta jos kerran on niin, että luonnon lait eivät säästäneet edes Tätä, eivät säälineet edes ihmettänsä, vaan pakottivat hänetkin elämään valheen keskellä ja kuolemaan valheen vuoksi, niin siitä ei voi olla muuta seurausta, kuin että koko planeettakin on valhetta ja perustuu valheeseen ja typerään pilkantekoon. Siis itse planeetan laitkin ovat valhetta ja perkeleen huvinäytelmää. Minkä vuoksi siis elää, vastaa, jos olet ihminen?
— Tämä on toinen asia. Minusta tuntuu, että te olette tässä kohden sekoittanut kaksi en syytä, ja sellainen on hyvin huono perusta. Mutta olettakaamme, että te olette jumala? Entäpä jos valhe onkin loppunut ja jos te olette käsittänyt että kaikki valhe johtuu siitä, että entinen Jumala on ollut olemassa?
— Vihdoinkin olet käsittänyt! — huudahti Kirillov riemukkaasti. — Sen siis saattaa todella käsittää, jos kerran sellainenkin kuin sinä olet sen käsittänyt! Ymmärrätkö nyt, että kaikkien pelastus on siinä, että kaikille todistetaan tämä asia. Kuka sen tekee? Minä! En ymmärrä, miten ateisti on voinut olla tappamatta itseänsä, vaikka on tietänyt, että Jumalaa ei ole? Tunnustaa, että Jumalaa ei ole ja olla samalla tunnustamatta, että itse on muuttunut samalla jumalaksi, on järjettömyyttä, sillä muuten välttämättä jokainen tappaa itsensä. Jos tunnustat, olet — kuningas, et tapa itseäsi, vaan elät kaikessa kunniassasi. Mutta yksi, se, joka on ensimmäinen, sen täytyy välttämättä tappaa itsensä, sillä kuka muu alkaisi ja todistaisi? Minä tapan itse itseni välttämättä alkaakseni ja todistaakseni. Minä olen nyt vielä jumala epävapaasti ja olen onneton, koska olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni. Kaikki ovat onnettomia siksi, että kaikki pelkäävät oman tahtonsa ilmentämistä. Ihminen on näihin saakka ollut onneton ja raukka juuri siksi, että on pelännyt osoittaa oman tahdon korkeinta määrää ja on osoittanut omaa tahtoansa vain salavihkaa kuin koulupoika. Olen kauhean onneton, sillä pelkään kauheasti. Pelko on ihmisen kirous… Mutta minä julistan omaa tahtoa, olen velvollinen uskomaan, että en usko. Minä alan ja lopetan sekä avaan oven. Minä pelastan. Vain tämä yksin voi pelastaa kaikki ihmiset ja muuttaa seuraavassa sukupolvessa ihmiset fyysillisesti; sillä nykyisessä fyysillisessä muodossaan, niin olen sen ajatellut, ihminen ei mitenkään saata olla ilman entistä Jumalaansa. Minä olen kolme vuotta etsinyt jumaluudelleni attribuuttia ja olen sen löytänyt: jumaluuteni attribuutti on — Oma tahto! Tämä on ainoa kohta, jossa voin osoittaa alistumattomuuttani ja omaa kauheata vapauttani. Sillä tämä vapaus on kauheata. Minä tapan itseni osoittaakseni tottelemattomuutta ja uutta kauheata vapauttani.
Hänen kasvonsa olivat luonnottoman kalpeat, katse peloittavan raskas. Hän oli aivan raivoissaan. Pjotr Stepanovitš luuli hetken, että hän heti paikalla kaatuisi.
— Anna kynä! — huudahti Kirillov yhtäkkiä aivan odottamatta suorastaan jo innostuneena; — sanele, allekirjoitan kaiken. Senkin, että tapoin Šatovin. Sanele, niin kauan kuin tämä minua huvittaa. En pelkää ylimielisten orjien mielipidettä. Saat itse nähdä, että kaikki salainen käy julkiseksi! Mutta sinä olet murskautuva… Uskon, uskon!
Pjotr Stepanovitš lennähti paikaltaan ja ojensi silmänräpäyksen kuluttua hänelle musteastian, paperin ja alkoi sanella ottaen hetkestä vaarin ja epävarmuudesta vapisten.