— Minä, Aleksei Kirillov, saatan täten tietoonne…
— Seis! En tahdo! Kenen tietoon?
Kirillov vapisi kuin vilutautinen. Tämä tiedoksianto ja jokin aivan erikoinen ja äkillinen ajatus näytti yhtäkkiä nielleen hänet kokonaan aivan kuin se olisi ollut jokin ulospääsy johon hänen kiusautunut henkensä itsepintaisesti näytti pyrkivän, vaikkapa vain yhdeksi, yhdeksi ainoaksi hetkeksi.
— Kenen tietoon? Tahdon sen tietää.
— Ei kenellekään, kaikille, ensimmäiselle, joka sen lukee. Miksi niin tarkasti? Koko maailmalle!
— Koko maailmalle? Hurraa! Eikä suinkaan minkäänlaista katumusta. En tahdo katua enkä tahdo esivallalle.
— Ei, ei suinkaan sitä tarvitakaan, piru periköön esivallan! Mutta kirjoittakaahan, jos kerran aiotte sitä tosissanne! — kivahti Pjotr Stepanovitš hänelle hysteerisesti.
— Seis! Tahdon, että ylimmäksi tulee turpa josta kieli pistää ulos.
— Mitä joutavia! — Pjotr Stepanovitš suuttui. — Senhän voi saada aikaan ilman piirustustakin, pelkin tyylivivahduksin.
— Vivahduksin? — Hyvä! Niin, vivahduksin, vivahduksin! Sanele vivahduksin!