— »Minä, Aleksei Kirillov», — Pjotr Stepanovitš saneli lujasti ja käskevästi Kirillovin olan yli kumartuneena, tarkaten jokaista kirjainta, jonka tämä kiihtymyksestä vapisevin käsin piirsi paperille, — »minä, Kirillov, ilmoitan täten, että tänään lokakuun… p:nä, illan suussa, noin kello kahdeksan tapoin puistossa ylioppilas Šatovin, kavaltamisen ja julistuksia sekä Fedjkaa koskevan ilmiannon vuoksi, ja että Fedjka on piileskellyt meidän molempien luona Filippovin talossa kymmenenä yönä. Tapan itseni tänä päivänä revolverilla, mutta en sen vuoksi, että katuisin ja pelkäisin teitä, vaan koska olen jo ulkomailla ollessani päättänyt lopettaa elämäni.»
— Siinäkö kaikki? — huudahti Kirillov harmissaan ja ihmetellen.
— Ei sanaakaan lisää! — Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään yrittäen saada asiakirjan hänen kädestään haltuunsa.
— Seis! — Kirillov asetti kätensä lujasti paperille. — Seis, joutavia!
Tahdon sanoa, kenen kanssa tapoin. Miksi vain Fedjkasta? Entä tulipalo?
Tahdon kaiken ja tahdon lisäksi puhua suuni puhtaaksi vivahduksin,
vivahduksin!
— Riittää, Kirillov, vakuutan teille, että tämä riittää! — Pjotr Stepanovitšin ääni oli suorastaan rukoileva, ja hän vapisi pelätessään Kirillovin repivän paperin. — Jotta ne uskoisivat, täytyy sanoa mahdollisimman hämärästi, juuri näin, juuri näin, viittauksin. Ei saa näyttää muuta kuin totuuden nurkkaa, juuri sen verran, että saa heidän ruokahalunsa hereille. Kyllä ne aina osaavat itse valehdella lisää, ja itseäänhän ne uskovat aina enemmän kuin meitä, mutta sehän on kaikkein parasta, kaikkein parasta! Antakaa tänne! Tämä keino on jo tarpeeksi suurenmoinen! Antakaa, antakaa tänne!
Ja hän yritti taas siepata paperin. Tuijottavin silmin Kirillov kuunteli, ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut jotakin käsittää, mutta hän oli jo lakannut ymmärtämästä.
— Oh, piru! — Pjotr Stepanovitš suutahti. — Eihän hän ole edes allekirjoittanut tätä! Mitä te nyt siinä tuijotatte? Allekirjoittakaa!
— Tahdon suuni puhtaaksi… — mörisi Kirillov, mutta otti kuitenkin kynän ja kirjoitti nimensä. — Tahdon suuni puhtaaksi…
— Kirjoittakaa alle: Vive la république, ja se riittää.
— Hurraa! — Kirillov aivan kiljaisi riemusta. — Vive la république démocratique, sociale et universelle ou la mort!… Ei, ei, ei sillä tavalla. Liberté, égalité, fraternité ou la mort. — Kas näin on parempi, näin on parempi, —näin hän kirjoitti nautinnon ilmein oman nimensä alle.