— Riittää jo, riittää! — toisteli Pjotr Stepanovitš.
— Seis, vielä vähän… Tiedätkö, kirjoitan vielä kerran ranskaksi: »de Kiriloff, gentilhomme russe et citoyen du monde». — Hahhahhaa, — hän ratkesi nauramaan ääneen. — Ei, ei, ei, seis, tämä olisi vieläkin paremmin, — heureka: gentilhomme seminariste russe el citoyen du monde civilisé! Kas tämä on kaikkein paras. — Hän hypähti sohvalta, sieppasi äkkiä ikkunalta revolverin ja juoksi toiseen huoneeseen sekä sulki tarkoin oven jälkeensä. Pjotr Stepanovitš vaipui hetkeksi mietteisiinsä tarkastellen ovea.
»Jos se tapahtuu nyt, niin ehkäpä ampuukin, mutta jos hän rupeaa miettimään, niin siitä ei tule mitään.»
Hän otti käteensä paperin, kävi istumaan ja vilkaisi siihen uudelleen.
Kirjoituksen sanamuoto näytti olevan hänen mieleensä.
»Mitä oikeastaan nyt tarvitaan? Tarvitaan, että he joksikin aikaa menisivät kokonaan päästään pyörälle ja että he joutuisivat pois jäljiltä. Puisto? Kaupungissa ei ole puistoa, järkensä avulla he kai tulevat siihen, että tarkoitetaan Skvorešnikia, mutta kunnes he tulevat niin pitkälle, siihen kuluu aikaa, kunnes rupeavat etsimään — aikaa tarvitaan siihenkin, ja kun ruumis löydetään, — niin sanovat, — tuo on siis totta; kaikki on siis totta, sekin, mitä siinä on Fedjkasta. Ja mitä tarkoitetaan Fedjkalla: Fedjka on samaa kuin — tulipalo, Lebjadkinit: kaikki siis on alkanut täältä, Filippovin talosta, eivätkä he ole huomanneet mitään, eivät ole nähneet mitään, — ja se saattaa heidät kokonaan ymmälle! Meikäläisistä heille ei joudu ainoakaan mieleen; Šatov ja Kirillov, Fedjka ja Lebjadkin; ja miksi ne ovat tappaneet toinen toisensa — kas siinä heille uusi pulma. Mutta piru vieköön, laukausta ei vain kuulu!…»
Vaikka hän lukikin ihaillen sepustustansa, niin kuitenkin hän joka hetki pelokkaan levottomana kuulosteli ja — suuttui äkkiä. Säikähtäneenä hän katsahti kelloansa. Oli jo myöhäistä, ja Kirillovin poistumisesta oli kulunut jo kymmenen minuuttia. Siepattuansa mukaansa kynttilän hän lähti kohti sen huoneen ovea, jonka taakse Kirillov oli sulkeutunut. Aivan oven luona juolahti vielä hänen mieleensä, että kynttiläkin oli palanut melkein loppuun, se saattoi ehkä jo kahdenkymmenen minuutin kuluttua sammua kokonaan, eikä toista ollut. Hän tarttui lukkoon ja kuulosteli varovaisesti, kuuluisiko minkäänlaista ääntä. Äkkiä hän avasi oven ja kohotti kynttilää. Joku kiljahti ja hyökkäsi häntä kohden. Voimainsa takaa hän paukahdutti oven kiinni ja nojautui taas sitä vastaan, mutta kaikki oli jo taas hiljennyt, — kuolon hiljaisuus vallitsi.
Kauan hän seisoi epäröiden kynttilä kädessään. Sinä hetkenä, kun hän oli avannut oven, hän oli tuskin ennättänyt nähdä Kirillovin, jonka kasvot hän kuitenkin oli vilahdukselta huomannut syvällä huoneessa, ikkunan luona, kun tämä kuten raivostunut eläin oli äkkiä hyökännyt häntä kohti. Pjotr Stepanovitš vavahti, asetti kynttilän nopeasti pöydälle, otti esille revolverin ja hypähti varpaillaan huoneen päinvastaiseen nurkkaan, niin että jos Kirillov olisi avannut oven ja uhannut revolverilla pöytää kohti, hän olisi ehtinyt vielä tähdätä ja laukaistakin ennen Kirillovia.
Pjotr Stepanovitš ei uskonut enää vähääkään itsemurhaan. »Seisoi keskellä huonetta ja ajatteli», — ajatus lennähti vihurina Pjotr Stepanovitšin aivoihin. — »Sitäpaitsi tuo pimeä, kauhistuttava huone… hän kiljaisi ja hyökkäsi kohti — tässä on kaksi mahdollisuutta. Joko minä häiritsin häntä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli laukaisemaisillaan, taikka… taikka hän seisoi ja mietti parhaillaan, miten tappaisi minut. Niin se on, hän ajatteli… Hän tietää, että en lähde täältä, ennenkuin olen hänet tappanut, jos hän ei itse uskaltaisi, — hänen on siis tapettava minut, että minä en tappaisi häntä… ja taas, taas siellä on niin hiljaista! Peloittaa aivan! Jospa hän aukaiseekin oven… sikamaisinta on se, että hän uskoo Jumalaan pappia pahemmin… ei hän ammu itseänsä, ei missään tapauksessa! Tuollaisia, jotka 'oman järkensä ohjaamina' ovat siihen tulleet, on nykyjään siinnyt paljon, nilviäisiä! Hyi, piru, entä kynttilä, kynttilä! Neljännestunnin kuluttua se varmasti palaa loppuun… Tämä täytyy lopettaa; lopettaa mistä hinnasta hyvänsä Niin no, nythän voi tappaakin… kun on tämä paperi, niin eivät ne luule, että minä olen tappanut. Sen voi taittaa ja asettaa käteen lattialle yhdessä laukaistun revolverin kanssa, niin että on pakko luulla, että hän itse… Voi piru, miten hänet tappaisi? Minä aukaisen, mutta hän hyökkää taas ja ampuu ennen minua. E-ei, piru, tietenkin hän laukaisee harhaan!»
Näin hän kiusasi itseänsä vapisten aikeensa välttämättömyyttä ja omaa epäröimistänsä.. Lopulta hän otti kynttilän ja läheni taas ovea kohottaen revolverin ampuma-asentoon; vasemmalla kädellänsä, jossa hän piteli kynttilää, hän painoi oven kahvaa. Mutta hän ei osannut tarttua siihen kyllin taitavasti: kahva narahti, syntyi vingahtava ääni. »Nyt se ampuu aivan suoraan!» välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä. Voimainsa takaa hän potkaisi jalallaan ovea, kohotti kynttilää ja ojensi revolverinsa; mutta ei kuulunut laukausta, ei huutoa… huoneessa ei ollut ketään.
Hän vavahti. Huoneesta ei voinut päästä mihinkään, se oli umpinainen, eikä siitä voinut paeta minnekään. Hän kohotti vielä enemmän kynttilää ja koetti tarkastaa huolellisemmin: Huoneessa ei ollut kerrassaan ketään. Puoliääneen hän kutsui Kirillovia, sitten toisen kerran äänekkäämmin; kukaan ei vastannut.