»Onkohan hän paennut ikkunasta?»
Yhden ikkunan avattava tuuletusruutu oli todellakin auki. »Järjetöntä, eihän hän ole voinut tuosta paeta.» Pjotr Stepanovitš meni huoneen poikki suoraan ikkunan luo. »Ei ole voinut mitenkään.» Samassa hän kääntyi nopeasti, ja jokin aivan tavaton seikka sai hänet järkähtämään.
Aivan ikkunoita vastassa olevalla seinällä oikealla ovesta oli kaappi. Tämän kaapin oikealla puolella, nurkassa, joka jäi toisen seinän ja kaapin vähin, seisoi Kirillov ja seisoi hyvin omituisesti, — liikkumatta, täysin ojentautuneena, kädet sivuilla, pää koholla ja lujasti nojaten takaraivoaan seinään, aivan nurkassa, aivan kuin olisi tahtonut sulloa itsensä sinne ja piilottautua. Kaikista merkeistä päättäen hän oli todella yrittänyt piilottautua, mutta sitähän oli oikeastaan vaikeata uskoa. Pjotr Stepanovitš seisoi hieman vinoittain nurkasta ja saattoi siis erottaa vain ne vartalon osat, jotka eniten pistivät esiin. Hän ei yhä vieläkään rohjennut siirtyä enemmän vasemmalle nähdäkseen Kirillovin kokonaan ja voidakseen ratkaista arvoituksen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti… Ja samassa hänet valtasi täydellinen raivo; hän riuhtaantui paikaltaan, alkoi huutaa ja jalkojaan tömistellen raivokkaasti hyökkäsi kauhistuttavalle paikalle.
Mutta tultuansa lähelle hän taas pysähtyi kuten maahan naulittu, vieläkin enemmän kauhistuen. Eniten hämmästytti häntä se, että tuo olento hänen huudoistansa ja raivostansa huolimatta ei edes liikahtanut, ei edes hievahtanut, ei liikahduttanut ainoatakaan jäsentä — tämä oli aivan kuin kivettynyt tai aivan kuin vahakuva. Kasvojen kalpeus oli luonnoton, mustat silmät aivan liikkumattomat, ja ne tuijottivat johonkin kaukana olevaan pisteeseen. Pjotr Stepanovitš vei kynttilän alas ja kohotti sen taas ylös, valaisi ja tarkasteli kasvoja eri puolilta. Samassa hän oli huomaavinaan, että vaikka Kirillov katselikin jonnekin eteensä, hän syrjästä näki hänetkin, ehkäpä seurasi hänen liikkeitänsäkin. Tällöin hänen mieleensä juolahti kohottaa tuli suoraan vasten »tuon roiston» kasvoja, kärventää niitä ja nähdä, mitä tämä silloin tekisi. Yhtäkkiä hänestä näytti, kuin Kirillovin leuka olisi vavahtanut ja hänen huulilleen ilmestynyt pilkallinen hymynhäive, — aivan kuin tämä olisi arvannut hänen ajatuksensa. Hän vapisi ja ymmärtämättä itsekään, mitä teki, tarttui lujasti Kirillovia olkapäähän.
Sen jälkeen tapahtui jotakin sangen mieletöntä ja niin äkillistä, että Pjotr Stepanovitš ei myöhemminkään koskaan saattanut kerrata muistojansa aivan järjestyksessä. Tuskin hän oli koskenut Kirilloviin, kun tämä nopeasti taivutti päätänsä ja löi päällään hänen käsistänsä maahan kynttilän. Kynttilänjalka lensi helähtäen lattialle, ja kynttilä sammui. Samalla hän tunsi kauheata kipua vasemman kätensä pikkusormessa. Hän kiljaisi, ja jälkeenpäin hän saattoi muistaa vain sen, että hän raivoissaan oli iskenyt kaikin voimin kolme kertaa revolverillaan häneen takertunutta, hänen sormeansa purevaa Kirillovia. Lopulta hän sai sormensa riuhtaistuksi irti, ja samalla hän jo suin päin lähti juoksemaan huoneesta haparoiden pimeässä tietä. Hänen jälkeensä sinkoili huoneesta kauheita huudahduksia:
— Heti, heti, heti, heti!…
Tämä toistui ainakin kymmenen kertaa. Mutta hän juoksi yhä ja oli jo ennättänyt kuistikkoon, kun samassa kajahti kova laukaus. Tällöin hän pysähtyi pimeään kuistikkoon ja koetti koota ajatuksiansa ainakin viisi minuuttia. Lopulta hän taas palasi huoneisiin. Mutta täytyi saada jostakin kynttilä. Eihän tarvinnut oikeastaan muuta kuin hakea oikealta, kaapin luota lattialta kynttilänjalka; mutta millä saisi kynttilänpätkän sytytetyksi? Hänen mieleensä juolahti eräs hämärä muisto: hän oli muistavinaan, että eilen, kun hän oli juossut keittiöön käydäkseen käsiksi Fedjkaan, hän oli huomannut nurkkahyllyllä ison, punaisen tulitikkurasian. Haparoiden hän lähti vasemmalle keittiön ovea kohti, löysi sen, sivuutti kuistikon ja alkoi laskeutua portaita alas. Hyllyltä siltä samalta paikalta, jonka hän muisti, hän sai pimeässä harotuksi käteensä täyden, vielä aloittamattoman tulitikkurasian. Tulta sytyttämättä hän karkasi kiireesti ylös, ja vasta kaapin luona, vasta sillä paikalla, jossa hän oli revolverilla lyönyt häntä purevaa Kirillovia, hän äkkiä muisti purrun sormensa ja tunsi samana hetkenä siinä myös sietämätöntä kipua. Hampaitansa kiristellen hän jotenkuten sai kynttilänpätkän sytytetyksi, istutti sen taas kynttilänjalkaan ja katsahti ympärilleen. Ikkunan luona, juuri sen luona, jonka tuuletusruutu oli auki, oli Kirillovin ruumis, jalat päin huoneen oikeata nurkkaa. Laukaus oli suunnattu oikeaan ohimoon, ja luoti oli tullut ulos vasemmalta puolelta lävistettyään pääkallon. Näkyi veren pärskeitä ja ulosvuotaneita aivoja. Revolveri oli jäänyt lattialle hervahtaneen itsemurhaajan käteen. Kuolema oli nähtävästi seurannut silmänräpäyksessä. Tarkasteltuaan ruumiin huolellisesti Pjotr Stepanovitš kohottautui ja lähti pois varpaisillaan, sulki oven, asetti kynttilän etumaisen huoneen pöydälle, ajatteli hetken ja päätti sitten olla sammuttamatta sitä, sillä hän käsitti, että se ei voinut saada aikaan tulipaloa. Vilkaistuaan vielä kerran pöydällä olevaan asiakirjaan hän hymähti koneenomaisesti ja lähti sitten jostakin syystä yhä vielä varpaisillaan pois talosta. Hän kapusi taas Fedjkan käytävästä ulos ja peitti jälkensä huolellisesti, kuten ennenkin.
III.
Täsmälleen kymmentä minuuttia ennen kello kuutta Pjotr Stepanovitš ja Erkel käyskentelivät rautatieasemalla pitkälle ulottuvan vaunurivin edessä. Pjotr Stepanovitš aikoi matkalle, ja Erkel jätteli jäähyväisiä. Matkatavarat olivat järjestyksessä, käsilaukku oli viety toisen luokan vaunuun jo valmiiksi varatulle paikalle. Pjotr Stepanovitš katseli avoimesti puolelle ja toiselle tarkastellen vaunuihin asettuvia matkustajia. Mutta läheisiä tuttavia ei näkynyt. Vain parisen kertaa hänen oli tervehdittävä, — muudatta kauppiasta, jota hän sangen vähän tunsi, ja sitten erästä nuorta maalaispappia, joka matkusti kahden asemavälin päähän omaan seurakuntaansa. Erkeliä näytti haluttavan puhella hieman näinä viime hetkinä jostakin tärkeämmästä, — vaikka tuskin hän itsekään oikein tiesi — mistä. Mutta hän ei yhä vieläkään rohjennut aloittaa. Hänestä näytti yhä siltä, että Pjotr Stepanovitš oli hänen läsnäolostaan kiusaantunut ja odotteli vain kärsimättömänä lähtösoittoa.
— Te katselette niin avoimesti kaikkia, — hän rohkeni vihdoin arasti huomauttaa aivan kuin varoittaen.