— Miksikä en sitä tekisi? Ei minun sovi vielä piileskellä. Liian aikaista. Älkää olko huolissanne. Pelkään tässä vain, ettei piru lennättäisi tänne Liputinia. Jos se vain haistaa tämän, niin se tulee varmasti.
— Pjotr Stepanovitš, heihin ei pitäisi luottaa. — Erkel ilmaisi sen päättäväisesti.
— Liputiniinko?
— Ei kehenkään, Pjotr Stepanovitš.
— Joutavia, eilinen sitoo meidät kaikki. Ei yksikään petä. Kuka menisi suoraan surman suuhun, ellei nyt kadota järkeänsä?
— Pjotr Stepanovitš, mutta hehän menettävät järkensä.
Tämä ajatus oli jo kerran ennenkin vieraillut Pjotr Stepanovitšin mielessä, ja siksi Erkelin huomautus suututti häntä vieläkin enemmän.
— Etteköhän tekin vain pelkää, Erkel? Olen luottanut teihin enemmän kuin kehenkään muuhun. Olen nyt huomannut, minkä arvoinen kukin on. Sanokaa tämä heille suusanallisesti jo tänään. Jätän tämän suoraan teidän tehtäväksenne. Käykää kunkin heidän luona jo huomisaamuna. Minun kirjalliset ohjeeni voitte lukea heille huomenna tai ylihuomenna, sitten kun kokoonnutte, sitten kun he kykenevät jo kuuntelemaan… mutta uskokaa minua, että huomenna he jo siihen kykenevät, sillä he pelkäävät kauheasti ja he käyvät tottelevaisiksi kuin vaha… Pääasia on, että te ette lamaannu.
— Ah, Pjotr Stepanovitš, parempi olisi, jos ette matkustaisi!
— Mutta minähän lähden vain muutamiksi päiviksi; tulen tuossa tuokiossa takaisin.