— Pjotr Stepanovitš, — Erkel virkahti näin varovaisesti mutta lujasti, — vaikkapa menisitte Pietariinkin. Enkö minä ymmärtäisi, että te teette vain sen, mikä on välttämätöntä yhteiselle asiallemme.
— En ole odottanutkaan teiltä vähempää, Erkel. Jos te olette arvannut, että lähden Pietariin, niin voitte ymmärtää senkin, etten mitenkään voinut sanoa sitä heille eilen, sinä hetkenä, että lähden niin kauaksi, se olisi säikähdyttänyt heitä. Näittehän itsekin, millaisia he olivat. Mutta te ymmärrätte, että asiamme vaatii sitä, että tämä tapahtuu tärkeän pääasiamme vuoksi, yhteisen asiamme hyväksi, eikä suinkaan siksi, että tahtoisin livahtaa pakoon, kuten arvelee joku Liputin.
— Pjotr Stepanovitš, vaikkapa ulkomaillekin, minähän ymmärrän sen; ymmärrän, että teidän on säästettävä itseänne, sillä te olette kaikki, ja me — emme ole mitään. Minä ymmärrän, Pjotr Stepanovitš.
Poikaparan ääni alkoi aivan väristä.
— Kiitän teitä, Erkel… Ai, te kosketitte kipeätä sormeani (Erkel oli puristanut kömpelösti hänen kättänsä; kipeä sormi oli huomiota herättävästi kiedottu mustaan silkkikääreeseen). — Mutta sanon teille vielä kerran, että Pietariin minä menen vain hieman nuuskimaan, ja tuskin viivyn siellä muuta kuin kaiken kaikkiaan pari vuorokautta ja sitten tulen taas takaisin tänne. Palattuani minä näön vuoksi asetun ensin Gaganovin luokse maalle, jos he arvelevat jonkin vaaran uhkaavan, niin minä ensimmäisenä olen valmis jakamaan sen heidän kanssansa. Jos taas viipyisinkin Pietarissa, niin ilmoitan siitä teille heti… tavallista tietä, ja te edelleen muille.
Kajahti toinen soitto.
— Mitä, siis kaikkiaan viisi minuuttia junan lähtöön. Tiedättekö, minusta ei olisi suotavaa, että täkäläinen viisikko hajoaisi. Minä en pelkää, minusta saatte olla huoleti; näitä yhteisen verkon solmuja minulla on aivan riittävästi, ja ne eivät ole minulle siitä syystä erikoisen kalliita; mutta yksi liika solmukaan ei sentään ole haitaksi. Teidän suhteenne muuten olen rauhallinen, vaikka jätänkin teidät melkein yksin noiden muiden epäsikiöiden joukkoon; olkaa huoleti, eivät ne ilmianna, eivät rohkene… Ahaa, tekin lähdette tänään? — hän virkahti näin aivan toisin, iloisin äänin eräälle sangen nuorelle miehelle, joka oli lähestynyt häntä iloisesti tervehtimään; — en tietänytkään, että tekin matkustatte tässä ylimääräisessä junassa. Minne matka, äitikullan luoko?
Nuorukaisen äitikulta oli naapurikuvernementin rikkaimpia tilanomistajattaria, ja nuori mies oli Julija Mihailovnan kaukainen sukulainen, joka oli vieraillut kaupungissamme jo pari viikkoa.
— En, aion kauemmaksi, aion R … ään. Täytynee tulla toimeen junassa jotenkuten ainakin kahdeksan tuntia. Pietariinko? — nuori mies alkoi nauraa.
— Mistä päättelette, että aikoisin Pietariin? Pjotr Stepanovitš naurahti yhä julkisemmin. Nuorukainen heristi hänelle hansikoidun kätensä sormea.