— No niin, oikein arvasitte, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš hänelle salaperäisesti, — lähden viemään Julija Mihailovnan kirjeitä, ja minun on pakko, käydä siellä kolmen, neljän, tiedättehän itsekin, millaisen henkilön luona, perisi heidät piru mieluummin, näin meidän kesken sanoen. Helvetinmoinen tehtävä!
— Mutta sanokaahan, miksi hän on niin säikähtynyt? — nuori mies alkoi myös kuiskailla. — Hän ei päästänyt edes minua eilen luoksensa. Minun mielestäni hänellä ei ole vähintäkään syytä pelätä miehensä puolesta. Hänhän päinvastoin kaikkien nähden kaatui tulipalossa, niin sanoaksemme pannen oman henkensä alttiiksi.
— Niin no, sanokaapa muuta, — Pjotr Stepanovitš naurahti. — Hän nähtävästi pelkää, että täältä on jo ehditty kirjoittaa… se on, että nuo erinäiset henkilöt… sanalla sanoen, tärkeimpänä syynä tähän on Stavrogin; oikeastaan ruhtinas K… E-hee, tästä on syntynyt kokonainen juttu. Ehkäpä kerronkin teille jotakin matkalla — tietysti sen verran kuin ritarillisuus naista kohtaan sallii… Tässä on sukulaiseni, vänrikki Erkel, piirikunnastamme.
Nuori mies, joka oli katsonut syrjäsilmin Erkeliin, tarttui hattuunsa.
Erkel vastasi tervehdykseen.
— Mutta tiedättekö, Verhovenski, kahdeksan tuntia junassa, se on kauheata! Meidän mukanamme matkustaa ensimmäisessä luokassa Berstov, hauskan sukkela eversti, naapurit tilanomistaja, naimisissa Garinan kanssa (née de Garine), ja, tiedättekö, hän on noita kunnollisia. Onpa hänellä aatteitakin. Hän on ollut täällä kaikkiaan kaksi vuorokautta. Jerelašin intohimoinen suosija. Emmekö panisi sitä toimeksi? Neljännenkin olen jo varannut — Pripuhlov, meidän T-läinen, parrakas kauppiaamme, miljoonamies, oikein todellinen miljoonamies. Sen minä sanon teille… Esittelen teidät, perin huvittava säkki täpö täynnä pelkkää hyvyyttä, kyllä meillä naurua riittää.
— Jerelašia pelaan mielihyvin ja erikoisesti junassa, mutta matkustan toisessa luokassa.
— Ei, se ei käy päinsä, ei missään nimessä! Te tulette meidän seuraamme. Käsken heti siirtää tavaranne ensimmäiseen luokkaan. Ylijunailija tottelee minua aina. Mitä, onhan teillä matkalaukku? Entä matkapeite?
— Oivallista, lähdetään.
Pjotr Stepanovitš sieppasi mukaansa matkalaukkunsa, matkapeitteensä, kirjan ja oli heti valmis siirtymään ensimmäiseen luokkaan. Erkel yritti autella. Kolmas soitto kajahti.
— No, Erkel, — Pjotr Stepanovitš ojensi hänelle kätensä viimeisen kerran vaununikkunasta hätäisesti ja puuhakkaan näköisenä, — kas näin minä istuudun nyt heidän kanssansa korttipöytään.