— Mutta miksi te selittelette minulle, Pjotr Stepanovitš, minähän ymmärrän, minä ymmärrän kaiken, Pjotr Stepanovitš.
— No niin, siis mieluisiin näkemiin, — hän vetäytyi samassa jo pois vastatakseen nuoren miehen kutsuun, sillä tämä tahtoi tutustuttaa hänet toisiin pelaajiin. Eikä sen jälkeen Erkel enää nähnytkään Pjotr Stepanovitšiansa.
Kotiin hän palasi sangen haikein mielin. Ei hän suinkaan kovinkaan pelännyt sitä, että Pjotr Stepanovitš oli heidät nyt jättänyt, mutta… mutta, hän oli niin kovin äkkiä kääntynyt poispäin, kun tuo nuorikeikari oli häntä kutsunut, ja… olisihan hän saattanut sanoa hänelle jotakin muuta, eikä vain »mieluisiin näkemiin», taikka… taikka olisihan hän voinut puristaa vaikka hieman lujemmin hänen kättänsä.
Ja tuo viimeinen, se se olisi ollut tärkeintä. Jokin muu seikka alkoi jo kaivella hänen sydänparkaansa, jokin muu, jota hän ei vielä itsekään käsittänyt ja jolla oli jotakin yhteyttä eilisen illan kanssa.
SEITSEMÄS LUKU.
Stepan Trofimovitšin viimeinen retki.
I.
Olen varma siitä, että Stepan Trofimovitš oli pelännyt kovin tuntiessaan sen hetken lähestyvän, jolloin hän oli päättänyt toteuttaa mielettömän aikeensa. Olen varma siitäkin, että hän kärsi pelostansa eniten tuon ratkaisevan päivän edellisenä yönä, tuona kauheana yönä. Nastasja muisteli kyllä myöhemmin, että hän oli tosin käynyt nukkumaan myöhään, mutta että hän oli todella nukkunut. Mutta tämähän ei todista mitään. Väitetään, että kuolemaantuomitutkin saattavat nukkua sangen sikeästi teloituksen edellisenä yönä. Vaikka hän olikin lähtenyt liikkeelle vasta sitten, kun päivä oli jo valjennut, jolloin hermostunut ihminen aina hieman virkistyy (niinhän Virginskin sukulainenkin, majuri, lakkasi aina uskomasta Jumalaan, heti kun vain yö oli ohi), niin olen varma siitä, että hän koskaan ennen ei olisi voinut kauhutta edes kuvitella itseänsä kulkemassa täten maantiellä. Nähtävästi jotakin perin toivotonta oli pesiytynyt hänen ajatuksiinsa, mikä ensi hetkenä lievensi sitä kauheata ja odottamatonta yksinäisyyden tunnetta, joka oli vallannut hänet heti, kun hän tuskin oli ehtinyt jättää Stasien ja kaksikymmentä vuotta hautomansa makuusijan. Mutta yhdentekevää: vaikka hän olisi tajunnut aivan selvästi kaikki häntä odottavat kauhut, hän olisi sittenkin lähtenyt maantielle ja alkanut astella sitä pitkin! Tähän sisältyi jotakin ylevää, joka innoitti häntä kaikesta huolimatta. Oi, olisihan hän saattanut ottaa vastaan Varvara Petrovnan loistavat tarjoukset ja jäädä hänen armoillensa »comme un tavallinen elätti»! Mutta hän ei ollut ottanut vastaan armopalaa eikä ollut jäänyt. Ja kas nyt hän itse jättää hänet ja kohottaa »ylevän aatteen lipun» ja lähtee kuolemaan sen puolesta maantielle! Näin hän varmasti tunsi, näistä syistä kuvitteli menettelynsä johtuvan.
Toisenkin kerran olen miettinyt kysymystä: miksi hän oli tahtonut paeta nimenomaan kävellen, — oikein jalan kävellen, eikä ollut lähtenyt yksinkertaisesti hevosella ajaen. Ensin koetin selittää tämän johtuvan viisikymmenvuotisesta epäkäytännöllisyydestä ja taipumuksesta fantastisuuteen, jota lisäksi voimakas tunne kannusti. Minusta näytti siltä, että ajatus kievarikyydistä ja hevosista (vaikkapa niillä olisi ollut kulkusetkin) olisi näyttänyt hänestä liian tavalliselta ja jokapäiväiseltä, kun taas pyhiinvaellus, vaikkakin sateensuojan turvissa, hänestä näytti paljon kauniimmalta, ja sehän oli kostonsuloista. Mutta nyt, kun kaikki on jo päättynyt, luulen, että kaikki tämä tapahtui paljon yksinkertaisemmin: ensinnäkin, hän oli pelännyt ottaa hevosia, sillä Varvara Petrovna olisi ehkä saanut tästä tietää ja olisi pidättänyt hänet väkisin, minkä tämä varmasti olisi tehnytkin, ja hän itse taas ei olisi voinut olla alistumatta ja — silloinhan olisi ollut jätettävä hyvästit ikuisiksi ajoiksi yleville pyrkimyksille. Toisekseen taas, jos hän olisi ottanut kyydin, olisi täytynyt ainakin tietää, minne oli matkan määrä. Mutta sitähän hän juuri ei tietänytkään, ja sehän se muodostikin hänen pääkärsimyksensä tänä hetkenä. Hän ei saattanut mitenkään mainita nimeltä ja määrätä paikkaa, jonne aikoi. Sillä jos hän olisi päättänyt lähteä johonkin kaupunkiin, hänen yrityksensä olisi samana hetkenä näyttäytynyt hänen omissa silmissäänkin järjettömältä ja mahdottomalta. Sen hän varsin hyvin aavisti. Niin, mitä tekisi hän juuri siinä kaupungissa, ja miksi hän ei mennyt mieluummin johonkin toiseen? Hakemaanko ce marchandia. Mutta mitä kumman marchandia! Ja tässä tulikin esille tuo toinen ja kaikkein peloittavin kysymys. Todellisuudessa hänestä ei ollut mikään sen kauhistuttavampaa kuin tuo ce marchand, jota hän näin oli lähtenyt suin päin hakemaan ja jonka hän pelkäsi todella vielä löytävänsä. Ei, parempi oli sittenkin maantie, sillehän voi vain yksinkertaisesti lähteä kävelemään ja kulkea sitä mitään ajattelematta, niin kauan kuin suinkin oli mahdollista olla mitään ajattelematta. Maantie — sehän oli jotakin loppumattoman pitkää, jonka päätä ei näkynyt, — aivan kuin ihmiselämä, aivan kuin ihmisen harhakuvitelma. Maantiessä on aatetta, mutta mitä järkeä on kyytihevosissa? Kyytihevosiin aate päättyy… Vive la grande route [Eläköön maantie], ja sitten tapahtukoon Jumalan tahto.
Kohdattuaan äkkiä ja odottamatta Lizan, tämän kohtauksen olen jo kuvannut, hän oli vaipunut mietteisiinsä ja painunut yhä kauemmaksi tietä pitkin. Maantie kulki puolen virstan päässä Skvorešnikista, ja kuinka omituista, hän ei aluksi edes huomannut, miten hän oikein oli sinne joutunut. Tänä hetkenä hänestä oli aivan sietämätöntä harkita mitään perusteellisesti tai vaikkapa vain tuntea jotakin selvästi. Tihkusade milloin lakkasi, milloin taas alkoi vihmoa. Mutta hän ei huomannut sadettakaan. Hän ei huomannut sitäkään, että oli heittänyt matkalaukun olallensa ja että hänen oli siten helpompi kävellä. Varmaankin hän oli kulkenut noin virstan verran, ehkäpä puolitoistakin, kun hän äkkiä pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Vanha, mustanpuhuva ja pyöränjälkien uurtama tie hänen edessään jatkui loppumattomana nauhana, jonka kummallekin puolelle oli istutettu raitoja. Oikealla oli aivan autiota, vilja oli korjattu jo kauan sitten; vasemmalla oli pensaita ja niiden takana kauempana nuorta metsää ja vielä kauempana tuskin häämöttävä, vinosti kulkeva rautatielinja ja siellä kaukaisen junan sauhu, mutta ääniä ei kuulunut. Stepan Trofimovitšia alkoi aristaa, mutta sitä kesti vain hetken. Aiheettomasti hän huoahti, asetti laukkunsa raidan alle ja istahti levähtämään. Painuessaan istuma-asentoon hän tunsi värisevänsä ja kietoutui vaippaan. Huomattuaan samalla, että satoi, hän levitti yllensä sateensuojan. Hän lienee istunut näin kauan, silloin tällöin maiskahdutellen huuliansa ja puristaen lujasti kädessään sateensuojankahvaa. Mitä erilaisimpia kuvia kiiti yhtenä jonona hänen ohitsensa, aivan kuin sattuu kuumeessa, toisen vaihtuessa nopeasti toiseksi. »Lise, Lise», hän ajatteli, »ja hänen kanssansa ce Maurice… Omituisia ihmisiä… Mutta mikä omituinen tulipalo lienee siellä ollut, ja mitä ne siellä oikeastaan höpisivät ja kuka oli murhattu? Minusta tuntuu, että Stasie ei ole vielä nytkään ennättänyt saada tarkkoja tietoja ja odottelee kai parhaillaan minua juomaan kahvia… Korttipelissäkö? Olenko minä menettänyt korttipelissä ihmisiä? Hm! Tosinhan meillä Venäjällä niinsanotun maaorjuuden aikana… voi, hyvä Jumala, entä Fedjka?»