Säikähdyksissään hän havahtui kokonaan ja katsahti ympärilleen: »Niin, mutta jospa täällä jossakin pensaan takana istuukin tuo Fedjka. Onhan kerrottu, että hänellä jossakin täällä maantiellä on kokonainen ryövärijoukko? Oh, hyvä Jumala, silloin minä… Silloin minä sanon hänelle koko totuuden, että olen syypää… ja että minä kymmenen vuotta olen kärsinyt tuskaa hänen puolestansa, paljon enemmän kuin hän itse sotamiehenä ollessansa siellä, ja… ja annan hänelle kukkaroni. Hm! J'ai en tout quarante roubles; il prendra les roubles; et il me tuera tout de même.» [Minulla on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa, jotka hän ottaa ja tappaa minut kuitenkin.]
Peloissaan hän jostakin käsittämättömästä syystä veti sateensuojansa kokoon ja asetti sen vierelleen. Etäämpänä kaupungista johtavalla tiellä näkyivät ajavan jotkin rattaat. Levottomana hän alkoi tarkastella niitä.
»Grâce à Dieu, siellähän on rattaat, ja hevonenhan kulkee kävellen; se lienee vaarallista. Nämä täkäläiset kiusaantuneet hevosparat… Olen aina sanonut, että rotu… Mutta Pjotr Iljitšhän taisikin puhua klubissa rodusta, ja minä tein hänestä pietin, et puis, mutta mitä siellä on sen takana, ja… rattailla istunee eukko. Talonpoika eukkoineen — cela commence à être rassurant [tämä alkaa olla rauhoittavaa…]. Eukko istuu takana ja talonpoika edessä, — c'est très rassurant. Ja rattaiden taakse on sarvista sidottu lehmä, c'est rassurant au plus haut degre.» [tämä on mitä suurimmassa määrin rauhoittavaa]
Rattaat, jokseenkin lujatekoiset ja vankat, tavalliset talonpojan rattaat, saavuttivat hänet. Maalaiseukko istui tiukkaan sullotulla heinäsäkillä ja talonpoika taas rattaiden laidalla, jalat roikkuen Stepan Trofimovitšin puolisesta reunasta ulkona. Takana tulla löntysteli tosiaankin punertava, sarvista sidottu lehmä. Talonpoika ja eukko katselivat Stepan Trofimovitšia silmät muljollaan, ja Stepan Trofimovitš katseli myös samoin heitä. Mutta tuskin he olivat joutuneet hänestä kahdenkaankymmenen askelen päähän, kun hän jo nousi kiireesti ja lähti tavoittamaan heitä. Rattaiden naapuruudessa hänestä tuntui tietenkin turvallisemmalta, mutta saavutettuaan ne hän taas unohti kaiken ja vaipui jo taas kaluamaan ajatustensa ja kuvitelmiensa tynkiä. Hän asteli aavistamatta vähääkään, että talonpojan ja hänen eukkonsa mielestä hän tänä hetkenä oli mitä salaperäisin ja huvittavin kapine, minkä suinkin saattoi kohdata maantiellä.
— Te… tahdoin vain… mikäpä lienette oikein miehiänne, jos lienee lupa kysyä? — eukko ei malttanut lopulta olla kysymättä, kun Stepan Trofimovitš äkkiä hajamielisyydessään katsahti häneen. Eukko oli noin kahdenkymmenenseitsemän vanha, tukeva, mustakulmainen ja punaposkinen, hänen punaiset huulensa hymyilivät lempeästi, ja niiden välistä välähtelivät valkeat, tasaiset hampaat.
— Te… puhutteletteko minua? — kysäisi Stepan Trofimovitš surumielisen ihmettelevästi.
— Varmaankin kauppiaita, — virkkoi talonpoika itsetietoisesti. Hän oli roteva, noin nelikymmenvuotias mies, hänellä oli leveät, viisaannäköiset kasvot ja tuuhea, punertava parta.
— En, en ole oikeastaan kauppias, minä… minä… moi c'est autre chose [Olen jotakin aivan toista], — Stepan Trofimovitš yritti jotenkin päästä pälkähästä ja kaiken varalta jäi jo hieman jälkeen rattaista, niin että hän asteli nyt lehmän vierellä.
— Herrasväkeäpä sentään lienette, — päätteli talonpoika kuultuaan sanat, jotka eivät olleet venäjää, ja nykäisi hevoskaakkiansa.
— Siltäpä meistä tässä näyttääkin, kuin olisitte lähtenyt noin vain lystiksenne kävelylle? — yritti eukko taas udella.