— Mitä… mitä, kysyttekö minulta?
— Ulkomaalaisiakin sattuu tänne joskus höyryssä poikkeamaan, näyttää, kuin ette olisi näiltä seuduilta, saappaatkin teillä on tuollaiset…
— Sotilassaappaat, — talonpoika teki huomautuksensa itsetyytyväisen painokkaasti.
— Enhän minä… en tarkoittanut, että olisin … sotilaskaan… minä…
»Kuinka utelias eukko», Stepan Trofimovitš suututteli itsekseen. »Ja miten he minua tarkastelevat… mais enfin. Sanalla sanoen, on omituista, aivan kuin olisin johonkin syyllinen, mutta enhän minä ole mitenkään syyllinen.»
Eukko alkoi kuiskailla jotakin talonpojalle.
— Jollette panisi pahaksi, niin ottaisimme ehkä teidät rattaille, jos se vain olisi teille mieleen.
Stepan Trofimovitš tarrautui ehdotukseen.
— Niin, niin, ystäväni, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä olen kovin väsynyt, mutta miten minä pääsen sinne kiipeämään?
»Miten tämä on ihmeellistä», hän ajatteli itsekseen, »kuljin niin kauan tämän lehmän vieressä, eikä ennemmin juolahtanut mieleeni pyytää päästä rattaille… Tässä 'elämän todellisuudessa' piilee jotakin sangen karakteristista.»