— Sillä muuten käy mielemme kovin pahaksi, — eukonkin oli sanottava jotakin.
— Puoli ruplaa? No, hyvä on, puoliruplaa. C'est encore mieux, j'ai en tout quarante roubles, mais… [Vieläkin parempi, minullahan on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa.]
Talonpoika pysähdytti ajoneuvot, ja Stepan Trofimovitš raahattiin yhteisvoimin rattaille sekä istutettiin eukon viereen säkille. Ajatusten pyörre ei vain hellittänyt. Toisinaan hän tunsi olevansa kauhean hajamielinen ja ajattelevansa jotakin aivan muuta, kuin mitä olisi ollut ajateltava, ja ihmetteli sitä itsekin. Hetkittäin hänelle kävi sangen raskaaksi tuntea tätä järjen sairaalloista heikkoutta, ja se tuntui myös masentavalta.
— Tuo… mutta mitenkäs tuo lehmä tuolla takana? — hän kysäisi äkkiä eukolta.
— Vo-oi, voi teitä, herra, niinkuin ette nyt muka olisi ennen sellaista nähnyt, eukko naurahti.
— Ostettiin kaupungista, — talonpoika selitteli, — oma karja näet jo keväällä kuoli ruttoon. Meillä on kuollut niitä joukoittain, kaikki, ei puoltakaan ole jäänyt. Minkäpä sille.
Ja hän nykäisi taas hevostansa, jonka jalka oli uponnut raiteeseen.
— Niin, sellaista sattuu meillä Venäjällä… ja yleensäkin me venäläiset olemme… No niin, sattuuhan sitä, — Stepan Trofimovitš ei sanonut sanottavaansa loppuun.
— Koskapa lienette opettaja, niin mitäpä te sitten Hatovissa? Vai ehkäpä vieläkin kauemmaksi?
— Minä… enhän minä oikeastaan kauemmaksikaan… C'est à dire, aion erään kauppiaan luo.