— Spasoviin varmaankin?
— Niin, niin, aivan niin, Spasoviin. Mutta sehän on oikeastaan yhdentekevää.
— Mutta jos te kerran aiotte Spasoviin ja vielä lisäksi jalan, niin tuskinpa noissa saappahaisissanne pääsette sinne edes viikossa, — eukko naurahti taas.
— Niin, niin, ja sehän on yhdentekevää, mes amis, yhdentekevää, —
Stepan Trofimovitš yritti kärsimättömästi katkaista keskustelun.
»Kauhean uteliasta väkeä. Eukko puhuu muuten paremmin, ja huomaan, että helmikuun yhdeksännestätoista lähtien heidän kielensä on suuresti muuttunut ja… mitä se oikeastaan heitä liikuttaa, menenkö Spasoviin vai enkö mene Spasoviin? Minähän maksan heille, miksi he tuolla tavalla tunkeilevat?»
— Jos kerran Spasoviin, niin sinne pitää mennä laivassa, — talonpoika ei hellittänyt.
— Niin on kuin onkin, — sanoi eukko sanansa innokkaasti, — sillä jos kiertää hevosilla rantaa pitkin, niin — ainakin kolmekymmentä virstaa tekee se mutka.
— Neljäkymmentäkin tulee.
Ja huomenelta, kello kahdelta parahiksi joutuisitte Ustjevista laivaan, — tiukkasi eukko yhä.
Mutta Stepan Trofimovitš oli lujasti vaiti. Vaikenivat vihdoin kyselijätkin. Talonpoika nyki hevoskaakkiansa. Eukko teki harvakseen ja lyhyesti muistutuksiansa. Stepan Trofimovitš torkahti. Hän oli hyvin ihmeissään, kun eukko vihdoin nauraen mukiloi hänet hereille, ja hän näki olevansa jokseenkin isossa kylässä, kolmi-ikkunaisen talonpoikaistuvan edustalla.