— Torkahditte kai, herra?
— Mitä tämä on? Missä minä olen? Ah, niin! No niin… yhdentekevää, —
Stepan Trofimovitš huoahti ja laskeutui rattailta.
Surullisena hän silmäili ympärilleen. Omituiselta ja kauhean vieraalta hänestä näytti tämä talonpoikaisnäky.
— Mutta entä puoliruplanne, minähän aivan unohdin! — hän kääntyi talonpojan puoleen jonkinlaisin liiallisen kiireisin elein. Häntä nähtävästi peloitti nyt jo erota heistä.
— Huoneessakin ennätämme tehdä tiliä, olkaapa hyvä, — talonpoika kutsui käymään sisään.
— Tämä on hyvä paikka, — yritteli eukko rohkaista.
Stepan Trofimovitš nousi horjuvalle kuistikolle.
»Mutta miten tämä on mahdollista», hän kuiskasi arkana ja syvästi hämmentyneenä, mutta meni kuitenkin tupaan. »Elle l'a voulu» [Hän tahtoi niin], miekan teränä tämä tunki hänen sydämeensä, ja taas hän unohti ympäristönsä eikä muistanut edes tulleensa tupaan.
Tämä oli valoisa, jokseenkin puhdas kolmi-ikkunainen talonpoikaisasunto, jossa oli kaksi huonetta. Ei se ollut oikeastaan majatalokaan, vaan muuten vain majapaikka, jonne totutun tavan mukaan pysähtyivät tutut matkailijat. Stepan Trofimovitš meni kursailematta etunurkkaan, unohti tervehtiä, istahti ja vaipui mietteisiinsä. Vähitellen, kolmituntisen matkalla kerääntyneen kosteuden tilalle hänen ruumiissaan alkoi levitä perin miellyttävä lämmön tunne. Vieläpä vilunväreetkin, jotka puuskittain karkasivat pitkin hänen selkäänsä, kuten on laita erikoisen hermostuneilla vilutautisilla ihmisillä, tuntuivat hänestä omituisen miellyttäviltä, ne kun saivat hänet nopeasti vuoroitellen kylmäksi ja taas lämpimäksi. Hän kohotti päätänsä, ja kuumien ohukkaiden hemaiseva tuoksu, ohukkaiden, joita emäntä yritteli paistella lieden luona, alkoi kutkuttaa hänen hajuaistiansa. Hymyillen lapsen hymyä hän kohosi emännän puoleen ja alkoi äkkiä leperrellä:
— Mitähän siellä lienee? Ohukaisiako? Mais… c'est charmant.