— Etteköhän suvaitsisi maistaa, herrakulta, — ehätti emäntä heti kohta kohteliaasti tarjoamaan.
— Haluan, aivan niin, haluan, ja… pyytäisin vielä saada teetäkin. —
Stepan Trofimovitš heräsi eloon.
— Tuodaanko teekeitin? Mielellämme, hyvä herra.
Isolle, sinikuvioiselle lautaselle ilmestyi ohukaisia, — aivan tavallisia, talonpoikaisia, ohuita, harmahtavia, jotka olivat kuuman voisulan peitossa, maailman herkullisimpia ohukaisia. Stepan Trofimovitš alkoi maistella niitä nauttivin ilmein.
— Kuinka rasvaisia ja kuinka maukkaita! Jospa vielä lisäksi olisi un doigt d'eau de vie [tilkkanen viinaa].
— Ettehän vain sanonut haluavanne viinakultaa, herra?
— Aivan niin, aivan niin, hieman vain, un tout petit rien [pieni hiukkanen vain].
— Viiteen kopeekkaan siis?
— Viiteen, — viiteen — viiteen — viiteen — un tout petit rien, —
Stepan Trofimovitš toisteli vain autuaasti hymähdellen.
Pyytäkääpä rahvaan ihmistä tekemään teille jokin palvelus, ja jos hän voi ja tahtoo sen tehdä teille, niin hän saattaa auttaa teitä hyvin avuliaasti ja mielellään; mutta pyytäkääpä häntä käymään hakemassa viinakultaa, — silloin tavallinen rauhallinen hyväntahtoisuus muuttuu äkkiä jonkinlaiseksi hätäileväksi, ilakoivaksi palvelusinnoksi, ja hän alkaa huolehtia teistä kuin omaisestaan ikään. Viinanhakija, vaikka te aikoisitte juoda viinanne yksin ja vaikka hän sen ennakolta hyvin tietäisi, — tuntee kuitenkin siitä huolimatta osittain samaa nautinnon tyydytystä kuin tekin… Tuskin oli kulunut kolmea, neljää minuuttia (kapakka oli vain kahden askelen päässä), kun Stepan Trofimovitšin eteen pöydälle oli jo ilmestynyt pieni pullonen ja iso, vihertävä ryyppylasi.