— Ja tämän kaiken saan minä yksin? — hän oli hyvin ihmeissään. — Minulla on aina ollut kotona viinaa, mutta en ole koskaan tietänyt, että viidellä kopeekalla saa näin paljon.
Hän kaatoi lasin täyteen, nousi ja hieman juhlallisesti alkoi liikkua huoneen halki toiseen nurkkaan, sinne, mihin oli asettunut säkillensä mustakulmainen eukkonen, hänen matkatoverinsa, joka oli kyllästyttänyt häntä kyselyillään. Eukko joutui hämilleen ja yritti kiellellä, mutta täytettyään sen, mitä sopivaisuus vaati, hän lopulta nousi pystyyn, kulahdutti kohteliaasti kolmin siemauksin, kuten naisten on tapana juoda, viinan kurkkuunsa ja ilmaisten kasvojensa ilmeillä hirveätä kärsimystä ojensi lasin takaisin Stepan Trofimovitšille ja kumarsi. Vakavan juhlallisesti tämä vastasi kumarrukseen ja palasi ylpeänä pöydän luo.
Kaikki tämä oli tapahtunut jonkin aivan erikoisen innostuksen vallassa. Hetki sitten hän ei vielä itsekään tietänyt, että lähtisi tarjoamaan eukolle.
»Aivan oikein, aivan oikein, osaan käyttäytyä kansan parissa ja olenhan aina sanonut sen heille», hän ajatteli näin itseensä tyytyväisenä kaataen jäljellä olevan viinan lasiinsa. Vaikka lasi ei tullut enää puolilleenkaan, viina sittenkin lämmitti ja elähdytti häntä, menipä hieman hänen päähänsäkin.
»Je suis malade tout à fait, mais ce n'est pas trop mauvais d'être malade.» [Olen aivan sairas, mutta eihän sairaanaolo ole kaikkein pahinta.]
— Eikö saisi olla? — hiljainen naisääni kajahti aivan hänen vierellänsä.
Hän kohotti silmänsä, ja hämmästyksekseen hän näki edessään naishenkilön — une dame et elle en avait l'air, [sivistyneen naisen, joka myös näytti sellaiselta] — iältään tämä oli jo yli kolmenkymmenen, hän oli kaupunkilaispukimissa, hänellä oli yllään tummahko puku ja harteilla iso, harmaa liina. Hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin hyvin miellyttävää, jotakin hyvin ystävällistä, mikä heti ensi näkemältä miellytti Stepan Trofimovitšia. Hän oli äsken juuri palannut tupaan, ja lavitsalle, aivan lähelle sitä kohtaa, jonka Stepan Trofimovitš oli ottanut haltuunsa, hän oli jättänyt tavaransa. Siinä oli muun muassa salkku, jota Stepan Trofimovitš muisti tullessaan uteliaasti tarkastelleensa, sekä iso, ristiraitainen säkki. Tästä samaisesta säkistä hän oli äsken vetänytkin esiin kaksi kauniisti sidottua kirjasta, joiden kansiin oli upotettu ristinkuva, ja ojensi ne nyt Stepan Trofimovitšille.
— Eh… mais je crois que c'est l'Evangile [Ahaa… taitaapa olla Raamattu]; mielihyvin… Ahaa, nyt minä ymmärrän… Vous êtes ce qu'on appelle [Te olette niinsanottu] kirjainkaupustelijatar. Minä lueskelen aina… Puoliruplaako?
— Kolmekymmentäviisi kopeekkaa kappaleelta, — vastasi kirjainkaupustelijatar.
— Mielihyvin. Je n'ai rien contre l'Evangile, et… [Minulla ei ole mitään raamattua vastaan, ja…] Jo kauan sitten olen aikonut ruveta uudelleen…