Samassa hän muisti, ettei ollut lukenut raamattua ainakaan kolmeenkymmeneen vuoteen, ja — sen, mitä siitä muistikin, senkin hän muisti vain seitsemän vuotta sitten lukemansa Renan'n Vie de Jesus-nimisen teoksen mukaan. Koska hänellä ei ollut pientä rahaa, niin hän veti esille kaikki neljä kymmenenruplan seteliänsä, — siinä oli koko hänen omaisuutensa. Emäntä otti ne vaihtaakseen, ja tällöin hän vasta huomasi katsahdettuaan ympärilleen, että tupaan oli kerääntynyt jokseenkin paljon väkeä ja että kaikki tarkastelivat häntä, taisivatpa puhuakin hänestä. Siinä puheltiin yhtä jos toistakin, myös kaupungin tulipalosta, ja eniten puhui lehmän ja rattaiden omistaja, sillä olihan hän juuri äsken palannut sieltä. Mainittiin murhapoltosta ja špigulinilaisista.
»Mutta eipäs hän puhunut minun kanssani mitään tulipalosta tuodessaan minua tänne, vaikka muuten puhui jos jotakin», muisteli Stepan Trofimovitš.
— Isäkulta, Stepan Trofimovitš, tekö täällä hyvä herra, näenkö oikein? Kukapa tällaista olisi saattanut aavistaakaan… Vai ettekö muista? — Muudan keski-ikäinen mieshenkilö, joka ulkonäöltään muistutti vanhaa herraspalvelijaa, jonka parta oli ajeltu, jonka yllä oli viitta, minkä kaulus ulottui kauas harteille, huudahti näin. Stepan Trofimovitš säikähti kuullessaan nimeänsä mainittavan.
— Suokaa anteeksi, — hän murahti, — en muista teitä oikein…
— Olette unohtanut! Minähän olen Anisim, Anisim Ivanov. Olin herra Gaganov-vainajan palveluksessa, ja teidät, hyvä herra, olen kerran jos toisenkin nähnyt Varvara Petrovnan parissa Avdotja Sergejevna-vainajan luona. Monta kertaa sain käskyn tuoda häneltä teille kirjoja, toinpa pari kertaa häneltä teille pietarilaisia konvehtejakin.
— Ah, niin, muistan sinut, Anisim, — Stepan Trofimovitš hymähti. —
Asutko täällä?
— En täällä, vaan lähellä Spasovia, V:n luostarin kyläkunnassa, Marfa Sergejevnan, Avdotja Sergejevnan sisarkullan luona. Ehkäpä suvainnette muistaa, särki jalkansa, hypähti ajoneuvoista, kun oltiin menossa tanssiaisiin. Nyt asustaa lähellä luostaria, ja minä olen hänen palveluksessansa. Mutta nyt, kuten näette, lähdin tänne kuvernementtiin omaisiani tervehtimään.
— Niin, aivan niin, aivan niin.
— Teidät nähdessäni ilostuin, armollinen olitte kovin, — Anisim hymyili riemullisena. — Mutta minnekä te, hyvä herra, oikein aiotte, lienettepä aivan ypö yksin… Tuskinpa lienette koskaan yksin matkustellut?
Stepan Trofimovitš katsahti häneen pelokkaana.