— Etteköhän vain aio meille Spasoviin? Kylläpä ne siellä ilostuvat. Ennen muinoin pitivät teitä niin kovin suuressa arvossa. Nytkin yhä vielä lakkaamatta muistelevat…
— Niin, Spasoviin juuri. Il me semble que tout le monde va à Spassof…
[Minusta näyttää, että kaikki ovat menossa Spasoviin…]
— Pitipä sattua, pitipä sattua. Sitäpä ne talonpojat täällä ihmettelemään, tapasivat teidät muka, herra, maantiellä, jalan kävelemästä. Typerätä on tämä kansa.
— Minä… minä nimittäin… minä… tiedätkö, Anisim, löin vetoa… kuten on tapana englantilaisilla, että pääsen sinne jalkaisin, ja minä…
Hiki pisaroi hänen otsallaan ja ohimoillaan.
— Pitipä sattuakin, pitipä kuin pitikin… — Anisim tarkkasi puhetta säälimättömän uteliaana. Mutta Stepan Trofimovitšin oli vaikeata kestää enempää. Hän oli niin häpeissään, että aikoi jo nousta ja lähteä tuvasta. Mutta samassa tuotiin teekeitin, ja samana hetkenä palasi myös jonnekin äsken poistunut kirjainkaupustelijatar. Hukkuvan ilmein Stepan Trofimovitš kääntyi tämän puoleen tarjoillen hänelle teetä. Anisim hellitti vihdoinkin ja siirtyi syrjään.
Talonpoikien kesken oli todellakin oltu hämmästyneitä: »Mikä on miehiään? Kävelee jalkaisin maantiellä, sanoo olevansa opettaja, puku on ulkomaalaisen, ja järkensä puolesta taas on kuin lapsi ikään. Vastailee umpimähkään, aivan kuin olisi jostakin karannut, ja sillä on rahojakin.» Heräsi sellainenkin ajatus, että olisi kai ilmoitettava viranomaisille, — »koskapa kaiken lisäksi kaupungissa ei ole aivan rauhallista». Mutta tuossa tuokiossa Anisim oli saanut mielet rauhoittumaan. Tultuaan kuistikolle hän julisti kaikille, kuka vain tahtoi häntä kuulla, että Stepan Trofimovitš ei ollut ainoastaan opettaja, vaan että hän oli »suuri oppinut ja suurien tieteiden parissa toiminut ja on itse ollut täkäläinen tilanomistaja ja on nyt jo kaksikymmentäkaksi vuotta asunut kenraalitar Stavroginan luona päämiehen asemassa tämän kodissa ja että koko kaupunki häntä kunnioittaa erinomaisesti. Aatelisklubissa saattoi yhtenä iltana panna korttipelissä menemään tuhat ruplaa ja arvoltaan on neuvos, siis yhtä kuin sotaeverstiluutnantti, on siis arvoltaan vain yhtä astetta alempana kuin eversti. Ja jos taas hänellä on rahoja, niin niitä hän nyt saa kenraalitar Stavroginalta aivan määrättä. J.n.e., j.n.e.»
— Mais c'est une dame et très comme il faut [Mutta hänhän on hieno nainen ja aivan moitteeton], — Stepan Trofimovitš lepäili nyt Anisimin hyökkäyksen jälkeen ja mieluisan uteliaana tarkasteli naapuriansa, kirjainkaupustelijatarta, joka muuten joi teetä teevadilta »palan päälle». — »Ce petit morceau de sucre ce n'est rien. [Tuo pieni sokeripala ei tee mitään.] Hänessä on jotakin niin perin jaloa, — riippumattomuutta, mutta samalla kuitenkin — tyyneyttä. Le comme il faut tout pur [Säädyllisyyttä aivan puhtainta lajia], mutta tietenkin hieman toisessa muodossa.»
Ei kulunut aikaakaan, kun hän jo tiesi, että naishenkilö oli Sofja Matvejevna Ulitina ja että hän asusti oikeastaan K:ssa, jossa hänellä oli leskisisar, pikkuporvareita. Itse hän oli myös leski. Ja hänen miehensä, ansioista aliluutnantiksi kohotettu entinen vääpeli, oli kaatunut Sevastopolissa.
— Mutta tehän olette vielä niin nuori, vous n'avez pas trente ans.
[Ettehän ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta.]