— Kolmekymmentäneljä jo, — Sofja Matvejevna hymyili.
— Kuinka, ymmärrättekö ranskaakin?
— Hieman vain. Olen sen jälkeen ollut neljä vuotta eräässä hienossa perheessä ja siellä opin sitä vähän lapsilta.
Hän kertoi, miten hän miehensä kuoleman jälkeen, jäätyään vain kahdeksantoista vanhaksi, oli ollut jonkin aikaa Sevastopolissa »sisarena», ja sen jälkeen hän on nyt ehtinyt olla jo useammassa paikassa ja kulkee parhaillaan myyskentelemässä raamatuita.
Mais mon Dieu, teilleköhän mahtoi sattua kaupungissamme eräs omituinen, perin omituinen juttu.
Nainen punastui. Hän oli tuo sama henkilö.
— Ces vauriens, ces malheureux!… [Nuo heittiöt, kurjat…] — hän aloitti vihasta vapisevin äänin. Hänen sydämensä kutistui kokoon kipeästä ja inhoittavasta muistosta. Hetkeksi hän taas näytti vaipuvan ajatuksiinsa.
»Mutta hänhän on taas poistunut», hän säikähti huomattuaan, että nainen oli poistunut hänen viereltänsä. »Hän näkyy poistuvan usein ja puuhailee kovin. Huomaan, että hän on hieman levoton… Bah, je deviens égoïste!» [Olenpa jo tulemassa itsekkääksi.]
Hän kohotti katseensa ja näki taas Anisimin, mutta tällä kertaa jo mitä uhkaavimmassa ympäristössä. Koko tupa oli täynnä talonpoikia, heidät oli nähtävästi haalinut tänne mukanansa Anisim. Siinä oli talon isäntäkin, lehmänomistaja ja joitakuita muita talonpoikia pari kappaletta (ne olivat ajureita), vielä joku lyhytkasvoinen puolihumalainen mies, jolla oli talonpojan puku yllä, mutta jonka parta oli ajeltu, joka näytti rappiolle joutuneelta pikkuporvarilta ja joka puhui kaikkein eniten. Ja kaikkien puheet tarkoittivat häntä, Stepan Trofimovitšia. Lehmänomistaja koetti pitää oman päänsä vakuutellen, että rantaa pitkin tulisi neljänkymmenen virstan mutka ja että oli aivan välttämätöntä lähteä laivassa. Puolihumalainen pikkuporvari ja isäntä taas vastustivat häntä innokkaasti.
— Kyllähän on totta, veli hyvä, heidän jalosyntyisyydelleenpä tietenkin olisi laivassa järven poikki lyhyempi matka, niin se on kuin onkin, mutta laivahan ei ehkä täällä käykään.