— Kuinka, aiotteko tekin Spasoviin, — Stepan Trofimovitš havahtui.
Hän sai kuulla, että muudan tilanomistajatar, Nadežda Jegorovna
Svetlitsyna oli eilen käskenyt kirjainkaupustelijan odotella häntä
Hatovissa ja oli luvannut kyyditä hänet Spasoviin, mutta eipä ollut
tullutkaan.
— Mitä minä nyt teen? — toisteli Sofja Matvejevna.
— Mais, ma chère et nouvelle amie [Kallis, uusi ystäväni], voinhan minä kyyditä teidät sinne kylään yhtä hyvin kuin tuo tilanomistajatarkin, mikä sen nimi taas olikaan, jonne minäkin olen ottanut kyydin, ja huomenna, — no niin, ja huomenna sitten yhdessä Spasoviin?
— Oletteko tekin sitten menossa Spasoviin?
— Mais que faire, et je suis enchanté! [Minnepähän minä muuallekaan, ja olen sitäpaitsi sangen hyvilläni!] Olen äärettömän iloinen saadessani kyyditä teitä. Kas nuohan ne niin kovin tahtovat; ja minä olen jo sopinut… Kuka teistä lupasikaan lähteä minua kyytiin, — Stepan Trofimovitšin mieli alkoi tehdä yhtäkkiä Spasoviin.
Neljännestunnin kuluttua he jo istuutuivat katettuihin vankkureihin. Stepan Trofimovitš eloisana ja täysin tyytyväisenä, ja kirjankaupustelijatar pusseineen kiitollinen hymy huulillaan hänen vieressään. Anisim autteli heitä matkalle.
— Onnea matkalle, herra, — hän puuhaili vankkurien äärellä, minkä kerkesi; — kylläpä ilostuvatkin teistä!
— Hyvästi, hyvästi, ystäväni, hyvästi!
— Fjodor Matvejevitšin tapaatte, herra´…